RSS Feed
  1. 26. huhtikuuta, 2012

    Elämänkokoinen juttu

    Pertillä (ja pojilla) on asiaa. Kuva: Mouka Filmi.

    Ehdotus säädöksiä laativille tahoille: punkin soittamisen pitäisi olla luvanvaraista, historiaopintojen ja näyttökokeen takana.

    Siinä loppuisi kaikki vegehippien kirkasotsainen paasaus ja kivojen amerikkalaispoikien purkanmakuinen rääkyminen. Suomessa jäljellä jäisi ehkä kourallinen nuorisotalon treenitilassa möykkääviä vähäosaisia, pari pändillistä päihdeongelmaisia ja luultavasti joku pumppu Pihtiputaalta.

    Ja kehitysvammaisia. Sellaisia kuin Pertti Kurikan Nimipäivät, joka sattuu olemaan pohjoisen maanpiirin kovin punk-orkesteri. Raaka, rujo, vihainen ja soittovirheitä myöten niin aito, ettei moista tyyliä voi ostaa parhaastakaan postimyyntikatalogista.

    PKN on niin kova juttu, että heistä on tehty elokuva, se on Kovasikajuttu. Dokumenttirainojen tekeminen on nykyään suosittua puuhaa, niitä ilmaantuu mitä erikoisimmista aiheista. Kaikista ei olisi niin väliksi, vaikka olisi jäänyt tekemättä. Mutta Sikakovajuttu huokuu tärkeyttä alusta loppuun.

    Päällisin puolin se on tavallaan melko tavanomainen musiikkidokkari, varsin onnistunut siinä genressä. On vaikeaa kuvitella, että kovin monesta maailmantähdestä saisi kasaan ja julkaistavaksi saakka yhtä peittelemätöntä tarinaa. Tällä kertaa ollaan uskoakseni hyvin lähellä rokkenrollin ja punkin soittamisen puhdasta ydintä.

    Todennäköisesti siksi, etteivät pääosaroolien esittäjät edes osaisi olla mitään muuta soittimiensa kautta tuskiaan purkavia vereslihaisia ihmisiä. Roolien vetäminen ei ole heidän juttunsa.

    Kovasikajuttu on kuitenkin korkealle perustyylilajinsa yläpuolelle nouseva elokuva – siksi ettei vilpitön kerronta väkisin yritä kurottaa minnekään. Rehellisyyden nimissä pändidokumentit eivät yleensä ole viihdearvon tuolla puolen järin merkittäviä teoksia. Mutta tarina Pertti Kurikan Nimipäivistä onkin lopulta jotain ihan muuta.

    Kyseessä on elokuva, joka esittää meillä “normaaleille” maan matosille ihmisiä, joiden kanssa meidän ei juurikaan tarvitse olla tekemisissä (ellemme erityisesti niin halua). Punk-kvartetin takaa löytyy ihmisiä, jotka elävät väkevästi. Kokevat tunteita koko olemassaolonsa voimalla tavalla, jota omien tunnelukkojen turvasta kurkistellessa voi vain ihmetellä. Harva meistä pystyisi samaan arjen tasolla.

    Pidäkkeettömästä tunteikkuudesta syntyy myös se turhautuminen ja raivo, joka tekee PKN:n musiikillisesta rypistyksestä niin väkevää. Pertillä on puhevika, Pertti ei saa kahvia. Karilla on vihollinen, jalkahoitaja. Saisitko itse näistä ainesosista kasaan vatsanpohjaa kouraisevan rokkiviisun?

    Välittömine iloineen ja suruineen varttuneet punkkaripojat elävät täyteläistä elämää. Se yllättää. Myönnän auliisti kohdanneeni omat ennakkoluuloni siitä, millaista kehitysvammaisen elontaival on. Se on helppo kuvitella jotenkin rajalliseksi, yksiulotteiseksi, vähemmän… öh, merkitykselliseksi kuin mikä?).

    Leffan jälkeen sitä huomaa toistuvasti miettivänsä, että oma laahustaminen on aika monena päivänä huomattavasti vähemmän merkityksellistä.

    Rumban kriitikko-toimittaja Oskari Onninen kutsui Kovasikajuttua – ilmaisun kliseisyyttä pahoitellen- “elämänmakuiseksi”. On se sitäkin, mutta myös jotain vielä isompaa. Se on elämänkokoinen tarina, ylistyslaulu ihmisarvolle.

    Se on jo punk-rainalta aika kova juttu. Sikakova.

    Kovasikajuttu saa teatteriensi-iltansa 4. toukokuuta.

  2. 8. huhtikuuta, 2012

    Vision synty

    Mitä on parasta tehdä silloin, kun käy niin, että paperiksi taottu unelma hajoaa käsiin? Silloin pitää tietysti maalata mielenmaisemaan uusi visio.

    Jo edellisen projektin ytimessä yhtenä nyanssina oli ajatus siitä, että urbaanin 2010-luvun suomalaisen urheilumedian kannattaa kiinnittää huomiota vauhdilla kasvaviin ja painoarvoaan lisääviin kamppailulajeihin. Etenkin siihen yhteen, josta olen muutenkin vaahdonnut.

    Aatoksen pohjana ei ollut ainoastaan oma kiinnostus päähänlyönti-tyyppiseen urheiluviihteeseen, vaan orastava hahmotus urheilukulttuurin osa-alueesta, jota yksikään yleisempi sporttimediamme ei ole ottanut kunnolla haltuun. Valloittamaton territorio on useimmiten aluetta, jolla on helppo erottautua, profiloitua onnistuneesti.

    Järin suurta visionääristä oivallusta ei tarvittu. Ammattilaisnyrkkeily on jo osoittanut, miten suomalainen urheilukansa mieltyy mihin tahansa menestykseltä haiskahtavaan. Esimerkit muilta mailta taas kertoivat selvästi, millaista suosiota vapaaottelukin voi saavuttaa.

    Vakaumus vain vankistui syksyn ja talven mittaan, kun tuli poimittua lähes luvattoman helposti muutama pienehkö skuuppi tai uutisvoitto tältä saralta – asioista, joista isommat mediat eivät osanneet tai viitsineet nähdä. Siinä sivussa tulin toistuvasti samaan johtopäätökseen: Suomi kaipaisi kunnollisen MMA-median, ja sellaisen luojalle olisi helposti paalutettavaa tonttia tarjolla.

    Mitään ei lopulta tarvinnut keksiä itse. Sen kuin katsoi mallia Ruotsista, länsinaapurissa on jo parikin mukavasti pärjäävää alan verkkomediaa. Miksei siis Suomessakin, kun analyytikon kyky nähdä paljasti vääjäämättömästi tuloillaan olevan lajin läpimurron.

    Näin ne isot ajatukset syntyvät, pakottamatta ja omia aikojaan. Joskus niistä kasvaa visio – jonka tunnistaa siitä, ettei siitä pääse eroon. Tässä tapauksessa visio uudesta yritelmästä oli kasassa jo hyvissä ajoin siinä vaiheessa, kun edellinen kuningasajatus alkoi paljastua tragi-koomiseksi harrastelijateatteriksi.

    Usein visio on vain visio, yksi tärkeä miete muiden joukossa: “tuokin pitäisi jonkun hoitaa kuntoon”. Mutta toisinaan iso ajatus kaivertaa oman kolon takaraivoon, muuttuu vaivihkaa henkilökohtaiseksi. Nyt kävi niin. Yleisluontoisen pohdinnan tilalle tuli ajatus “tuon haluaisin itse hoitaa kuntoon”.

    Piti siis kirjata visio konseptiksi, piti miettiä, kenelle siitä kehtaisi kertoa. Piti uskaltaa kaivautua kolostaan uhmaamaan epäonnistumisen pelkoa ja omia ennakkoluuloja. Ja hyvähän siitä tuli.

    En tiedä, kasvaako visiosta koskaan taivaanrantaan maalatun kokoista menestystarinaa, mutta jo muutaman palaverin ja viikon yrittämisen jälkeen näyttää paremmalta kuin edellisessä proggiksessa (jälkikäteen arvioituna) ikinä. Nyt ei toki lähdetty nollapisteestä haaveen varassa opettelemaan: FightSport on menestyvä aikakauslehti ja brändi, nyt pakettiin kuuluu myös täysin uusittu verkkomedia.

    Pinnan alla on paljon muutakin kuin yksinäinen visio. Tärkeimpinä asioina omani veroista intohimoa, tahtoa runnoa tyrmäysvoitto, ja mikä tärkeintä, paljon pientä haavaettavani suurempi visio toisenlaisesta mediahaltuunotosta.

    Olkaa hyvä ja katsastakaa, peukuttakaa, kommentoikaa: www.fightsport.fi
    Kurkatkaa saman tien visertäjien maailmaan: @FightSportMMA

    Eihän sitä taas tiedä, tuleeko komea paraati vai kaunis raato, mutta at least we fakin try.

    Jokseenkin osuvasti törmäsin kirjoittamaan ryhtyessäni törmäsin kamppailulajivalmennuksen saralla lähes guruksi nousseen Martin Rooneyn viserrykseen:

    “Rooney Rule: Have the courage to take a chance. Know that most dreams never happen because most dreams are never attempted.”

  3. 3. huhtikuuta, 2012

    Vision kuolema

    Omissa unelmissa piilee valtavasti voimaa, etenkin silloin, kun niitä pääsee takomaan todellisuudeksi. Sellaista voi sattua työelämässäkin, kuten minulle. Vajaa vuosi sitten sain kirjoitustyöläisen unelmapestin, kun pääsin luomaan “omaa” lehteä puhtaalta paperilta.

    Siitä syntyi Kuusnolla. Ellei se olisi niin irvokkaalla tavalla kornia, nimittäisin proggista lapsekseni.

    Kävi nimittäin niin, että tovin verran niin kauniilta ja elinvoimaiselta näyttänyt journalistinen paperivauva ei pysynytkään hengissä. Siinä ei auttanut palava halu, ei hyvä vastaanotto, eikä kautta linjan positiiviseksi jäänyt palaute.

    Hanke ei ollut taustoiltaan aivan konkreettisesti oma, joten olisi myös asiasta päättävillä tahoilla olisi pitänyt riittää alussa maalailtua intoa edistää asiaa. Kun lehden tekeminen ei ollutkaan helppoa ja hauskaa, siitä tuli lopulta vain kallista pelleilyä.

    Kun itse vuodattaa sydänvertaan ja investoi asiaan yöunensa sekä kaiken intohimonsa, sitä jotenkin vääjäämättä odottaa muilta mukana olevilta samanlaista intomieltä. Turhan usein sitä joutuu reaalimaailmassa pettymään tämän suhteen.

    Siihen en tosin joutunut pettymään, millaisia kirjoittajia porukkaan löytyi. Upea joukko uudesta innostuneita, syvälle aiheisiinsa sukeltaneita tyyppejä, joita ainakaan pelkkä raha ei houkutellut mukaan. Siitä ryhmästä kumpusi ideoita, uskoa erilaiseen journalismiin ja nippu puhuttelevia juttuja. Muistoa siitä on kiitollisuudella vaalittava.

    Koko hommasta jäi kuitenkin mädäntyneen turskan kaltainen jälkimaku, valtava pettymys siitä, että lehtiä saatiin tehdä vain kolme – niistäkin viimeinen jäi julkaisematta. Synkimpinä hetkinä oman vision maahan polkeminen otti niin koville, ettei sitä pysty edes kuvailemaan asiallisesti.

    Kevään valjetessa olen vähitellen ymmärtänyt, että laskut maksaneella tahollakin kai on omat syynsä, vaikka ne hieman hämäriksi ovatkin jääneet. Ei sillä lopulta ole edes väliä, oliko ongelmien perimmäisenä syynä uskalluksen puute, ymmärtämättömyys tai silkka osaamattomuus.

    Tiukan paikan tullen huolella laaditulla konseptilla tai riittäväksi luulemallani ammatillisella osaamisella ei ollut mitään arvoa. Pitää silti kai olla tyytyväinen siitä, millaisen oppitunnin ihmisluonnosta ja aikuisten välisten kommunikaatiosta tämä seikkailu tarjosi.

    Kun pöly on laskeutunut ja arvoton näytelmä lopetettu, vain yksi asia jää harmittamaan. Se, että hyvä idea – visio, johon uskon edelleen 100-prosenttisesti – tuli haaskattua. Ja ennen kaikkea se, ettei lopulta edes kunnolla yritetty. Ei katsottu loppuun asti, mitä käteen jaetuissa korteissa oli.

    No, lähitulevaisuudessa joku muu varmasti osoittaa todeksi, että ne Kuusnollan vision ytimeen taotut ideat journalismin luonteesta voivat kantaa pitkälle. Se saattaa vähän kutittaa vanhoja arpia, mutta nyt on aika uskoa uusiin näkyihin.

  4. 1. huhtikuuta, 2012

    Koko kylän juttu

    Kevätekskursio: Nilan Bisons vs. Salon Vilpas, Loimaa, 30.3.2012.

    Mitäpä sitä muutakaan tekisi perjantai-iltana kuin läksisi Loimaalle. Niin juuri, ei mitään. Siitä taas ei ole mitään epäselvyyttä, mitä tehdä ollessaan Loimaalla perjantai-iltana.

    Taajamaan kurvatessa Loimaa vaikuttaa äkkiseltään pieneltä, harmaalta ja enimmäkseen autiolta paikalta. Osa määreistä voi pitää paikkaansa, mutta kyllä siellä kansalaisia riittää. Kuntaliitosten jälkeinen väkiluku, n. 17 000, tosin hieman valehtelee. Alkuasukkaat puhuvat aiheellisesti ydin-Loimaasta “kylänä”.

    Loimaalaisilla on kuitenkin ylpeytensä, he ovat löytäneet sisäisen urheiluhulluutensa. Menestyksen myötä tietysti. Ensin tuli Hurrikaani, joka tänä keväänä pelaa lentopallossa miesten SM-mitaleista. Ja viime vuonna ilmaantui Bisons, kyläläisten kesken piisonit – puhurin lailla miesten koripalloliigan kärkisijoille pyyhältänyt nousijajoukkue.

    Niin, se perjantai-ilta. Työviikon päätteeksi melkoinen osuus ydin-Loimaan väestöstä on vaeltanut paikalliseen liikuntahalliin. Siellä piisoneiksi naamioituneet entiset Korikonkarit isännöivät “paikallisvastustajaa” Salon Vilpasta. Halliin on ahtautunut lähes tuhat ihmistä.

    Jos sulkee silmät ottelun alkumeininkien aikana, voi melkein kuvitella olevansa jossain paljon suuremmassa paikassa. Pieni sali moninkertaistaa innokkaiden koti- ja vierasfanien meuhkaamisen. Bisonsin palkkasoturit kotimaakunnasta tai ihonväristä riippumatta saavat sankarien vastaanoton – kuten tietysti pitääkin, loimaalaiset eivät juuri ole kotiotteluitaan hävinneet tällä kaudella.

    Viereisellä katsomonaukolla istuu rattaissa taapero. Lieneekö edes hereillä, mutta paikka on kuin Jack Nicholsonilla. Rattaisiin on solmittu Bisons-huivi. Ylemmillä riveillä pari koulutyttöä paukuttaa muoviputken pätkillä tahtia äidin marjaämpäreiden pohjaan. Raavaammilla miehillä on huudoista päätellen lähes kaikilla taskussaan ammattikatsomovalmentajan tutkinto.

    Loimaalainen erikoisuus on kentän päädyssä mekkaloiva liverumpali. Ei siis mikään yhtä rumpua monotonisesti takova fanipoika, vaan varttunut herrasmies – kuuleman mukaan paikan vahtimestari – joka paukuttaa täysimittaista rumpusettiä. Aina vierasjoukkueen saadessa pallon hän soittaa ulkomuistista jotain nuoruuden progeklassikkoa. Ihme kyllä, kotiyleisö löytää sinfoniasta useimmiten kannustustahdin.

    Iltaan ja tunnelmaan sopivasti pelikin on viihdyttävä. Pienessä salissa myös pääaktin intensiteetti nousee helposti, jännitekin säilyy taistossa, kun alkuun ylivoimainen kotijoukkue sammuttaa välillä ajovalot itseltään.

    Loimaan perjantai-illassa ollaan jotenkin hyvin lähellä urheilukulttuurin ja kaikenlaisen atleettisen kilvoittelun kaunista ydintä. Sankarit esittävät areenalla parastaan ja koko kyläyhteisö elää hurmion partaalla leikissä mukana. Vierasjoukkueen ohella tarvittavaa vastakkainasettelua saliin tuo bussillinen salolaisfanaatikkoja.

    Pelin tiimellyksessä mielessä vilahtaa ajatus: miten harmillista onkaan, että koripallo on Suomessa pääosin pienten paikkakuntien urheiluviihdettä. Tai ehkä se onkin suomalaisen koriksen suuri vahvuus, jota lajin parissa ei vielä ole oivallettu.

    Kuin täydellisesti laaditun käsikirjoituksen mukaisesti vierasjoukkue roikkuu kisassa joten kuten mukana viime minuuteilla saakka. Sitten kotiyleisön suurimpiin suosikkeihin lukeutuva Matti Nuutinen ratkoo pelin lähes yksinään – ratkaisevat heitot tippuvat tappavasti korisukkaan. Nuutinen pelasi tietysti vielä viime kaudella Salossa.

    Epäily ehti jo hiipiä kansalaisten puseroon, mutta nyt saa taas huutaa.

    Loimaalla on vaihdettu edustusjoukkueen nimi ulkomaankieliseksi ja paikakuntamääreen tilalla on pääsponsorin nimi keskieurooppalaiseen malliin. Pikkukylään on hankittu kovalla tohinalla nimekkäitä pelimiehiä ja väännetty monenlaista markkinakikkaa. Silti ydintuotteen äärellä kaikki on jotenkin kovin aitoa.

    Aitoa on ennen kaikkea kylänväen riemu, yhteisöllinen ylpeys siitä, että vihdoinkin me pärjäämme. Piisonit on luultavasti melkein koko kylän juttu, kuten lentopalloryhmä Hurrikaanikin.

    Maukkaan kotivoiton jälkeen isolta kirkolta saapuneille vieraille tarjoillaan paikallisella Seurahuonella Piisoniburgerit. Taajamasta kurvatessa Loimaa vaikuttaa äkkiseltään pieneltä, pimeältä ja enimmäkseen autiolta paikalta.

    Mutta jossain seinien sisällä myhäilee paljon tyytyväisiä loimaalaisia.

  5. 21. maaliskuuta, 2012

    Case study: päähänlyönti

    Tutkimusraportti: häkki-ihmisten elinolosuhteet 2010-luvun Suomessa.

    Otsikkoa ei pidä käsittää väärin. En ole testannut lyömistä eikä täällä vallinnut hiljaisuus ole johtunut lyötäväksi joutumisesta. Elämä on vain vienyt eri suuntiin – välillä se on vienyt tunnit päivästä ja toisinaan sanat suusta.

    Suurelta osin työnteon tapaiseen askarteluun liikenevä aika on menneinä viikkoina kulunut eräänlaisen kenttätutkimuksen parissa. Alkuvuodesta tuli julistettua, että elämme Suomessa vapaaottelun yleisemmän läpimurron aikaa. Ei ehkä ihan valtavirtaistumisesta vielä puhuta, mutta vähintäänkin selvän yleisen hyväksynnän kynnyksen ylittämisestä.

    Siihen piti sitten perehtyä myös omaa toimenkuvaa laajentamalla, joten hyppäsin puhtaasta journalistin roolista toviksi pöydän toiselle puolelle. Kuluvan kevään merkittävin kotimainen päähänlyönti-iltama Cage 18 järjestettiin maaliskuun alussa Turun Logomossa, ja itse osallistuin kemuihin projektiluontoisesti tiedotustehtävissä.

    Päämäärät olivat selkeät: henkilökohtainen oppiminen ja pääosin paikallisen näkyvyyden hankkiminen tapahtumalle. Kiinnostava vertailukohta löytyi, koska viime vuosina olen ollut juuri paikallisen median edustajana täkäläisiä vapaaottelumeininkejä ihmettelemässä. Ja aika usein on saanut kutakuinkin yksin ihmetellä.

    Nyt toteutettiin parissa viikossa pienimuotoinen, mutta huolella suunniteltu blitzkrieg järjestävän tahon eli MMA Finlandin herrojen kanssa. Lopputulos oli hämmentävän hyvä, vaikka itse sanonkin.

    Toki on todettava, että tiedottajan saappaisiin syrjähypätessäni olin otollisessa asemassa, kun lähes kaikki kontaktoitavat tahot olivat tuttuja kollegoita. Lähestyminen oli helppoa, mutta silti kohdennettu viestintä ja henkilökohtainen painost… räätälöidyt ideat menivät läpi hyvällä prosentilla.

    Vähänkään isommassa kaupungissa tapahtumatiedottaminen muistuttaa usein sitä kuuluisaa jään myymistä inuiiteille – keskivertomedian toimitukseen voi paukkua peruspäivänä satoja erilaisia viestejä ja tiedotteita. Erottumiseen ei aina riitä edes poikkeuksellinen idea ja yllättävä toteutus.

    Nyt kuitenkin tärppäsi. Kinkereitä edeltävän viikon aikana Cage oli Turun alueella esillä ainakin maakunnan valtalehdessä (taustalla isompi henkinen läpimurto koko väkivaltaurheilun suhteen), molemmissa isoissa kaupunkilehdissä, isosti molemmissa paikallisradioissa ja viimeisenä vielä Ylen radiotaajuudella.

    Tapahtuma oli hieman poikkeuksellinen, tapahtumapaikka uudenlainen ja urheilijoista iso joukko oli turkulaisia. Nämä selittävät mielenkiintoa, mutta muutos on silti silmiin pistävä. Aiemmin vastaaviin tapahtumiin reagoi mainituista tiedotusvälineistä ennalta ehkä 1-2 (ja itse olin yleensä osallisena jonon ensimmäisessä mediassa).

    Muutoksen siemen oli luultavasti sopivassa ajankohdassa. Alla oli alkuvuoden kansallisia mittasuhteita saanut kiinnostus Anton Kuivasen UFC-debyyttiä kohtaan. Cage menetti riveistään Antonin, mutta sai hyvitykseksi hedelmällistä maaperää.

    Juttuja kollegoille tarjotessa ei tarvinnut kuunnella nihkeilyä eikä hakata päätä ennakkoluulojen kivimuuriin. Sen sijaan kohtasin jopa yllättävän avointa kiinnostusta ilmiötä kohtaan, ja jotkut olivat jopa oma-aloitteisesti liikenteessä asian ennakkouutisoinnin suhteen.

    Henkilökohtaisena voittona kaiken kruunasi se, että tein itse tapahtumailtana Turun Sanomille uutisjutun kinkereistä – siis raportointiluonteisen jutun urheilusivulle, ilman ihmettelyn tarvetta, kuin mistä tahansa urheilulajista.

    Läheltä on tietysti vaikeaa nähdä riittävällä perspektiivillä, mutta ajat tuntuvat muuttuneen jossain määrin. Asiaa puidessa ei tarvinnut runnoa väkisin, eikä vastata ummikkotason ihmettelyihin. Julkaistuissa jutuissakaan ei juurikaan edetty perinteisen “verikekkerit”-huutelun linjoilla. Ja mikä tärkeintä, ottelijat pääsivät esille oikeutetussa roolissa, siis huippu-urheilijoina.

    Henkilökohtainen oppimäärä oli melkoinen, nyt oli pelikirjassa vielä liikaa tyhjiä sivuja liikkeelle lähtiessä. Ennen kaikkea opettavaisinta oli nähdä huomattavan paljon lähempää urheilijoiden valmistautumista ja kulissikuvioita. Journalistisesti terveellinen etäisyys tietysti katoaa tällaisessa asetelmassa helposti (molemmilla puolilla pöytää ei pitkän päälle voi tässäkään touhussa istua), mutta kun on lajista ja skenestä vielä paljon opittavaa – verrattuna vaikka yli 30 vuoden lätkäopintoihin – toistaiseksi jäätiin kirkkaasti voiton puolelle.

    Kenttätutkimuksen toinen vaihe syvensi tätä omakohtaista oppimista ja lajista sisältäpäin kumpuavaa näkökulmaa. Hyvän ystäväni Super-Tumpe Kivimäen kanssa askartelimme nimittäin samoihin aikoihin verkkosivu-uudistuksen maineikkaalle Finnfighters’ Gymille. Oli paitsi motivoivaa, myös ajatuksia kirkastavaa suunnitella kokonaan uusi nettisivukonsepti juuri tämän alan seuralle. Lopputulos tyydyttää ainakin meikää.

    Seura- ja paikallistason jälkeen tutkimusprojekti uhkaa seuraavassa vaiheessa siirtyä kansallisen tason perkaamiseen. Mutta siitä lisää ehkä lähiaikoina. Välituloksena toteamme, että alkuperäinen tutkimushypoteesi vapaaottelun läpimurrosta elää ja voi hyvin.

    Niin, Cage 18 tuli ja meni. Iltama oli ohjelmaan liittyvistä vastoinkäymisistä huolimatta varsin onnistunut nykyaikainen viihdetapahtuma, uskoisin runsaslukuisen yleisönkin poistuneen paikalta tyytyväisenä. Homma näytti omin silmin kutakuinkin tältä, katso kuvat!.

    Aiempia karhunpalveluksia aiheesta:
    Läpilyönnin aika (8.2.2012)
    Täältä tullaan maailma (11.10.2011)

  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet