Pertillä (ja pojilla) on asiaa. Kuva: Mouka Filmi.
Ehdotus säädöksiä laativille tahoille: punkin soittamisen pitäisi olla luvanvaraista, historiaopintojen ja näyttökokeen takana.
Siinä loppuisi kaikki vegehippien kirkasotsainen paasaus ja kivojen amerikkalaispoikien purkanmakuinen rääkyminen. Suomessa jäljellä jäisi ehkä kourallinen nuorisotalon treenitilassa möykkääviä vähäosaisia, pari pändillistä päihdeongelmaisia ja luultavasti joku pumppu Pihtiputaalta.
Ja kehitysvammaisia. Sellaisia kuin Pertti Kurikan Nimipäivät, joka sattuu olemaan pohjoisen maanpiirin kovin punk-orkesteri. Raaka, rujo, vihainen ja soittovirheitä myöten niin aito, ettei moista tyyliä voi ostaa parhaastakaan postimyyntikatalogista.
PKN on niin kova juttu, että heistä on tehty elokuva, se on Kovasikajuttu. Dokumenttirainojen tekeminen on nykyään suosittua puuhaa, niitä ilmaantuu mitä erikoisimmista aiheista. Kaikista ei olisi niin väliksi, vaikka olisi jäänyt tekemättä. Mutta Sikakovajuttu huokuu tärkeyttä alusta loppuun.
Päällisin puolin se on tavallaan melko tavanomainen musiikkidokkari, varsin onnistunut siinä genressä. On vaikeaa kuvitella, että kovin monesta maailmantähdestä saisi kasaan ja julkaistavaksi saakka yhtä peittelemätöntä tarinaa. Tällä kertaa ollaan uskoakseni hyvin lähellä rokkenrollin ja punkin soittamisen puhdasta ydintä.
Todennäköisesti siksi, etteivät pääosaroolien esittäjät edes osaisi olla mitään muuta soittimiensa kautta tuskiaan purkavia vereslihaisia ihmisiä. Roolien vetäminen ei ole heidän juttunsa.
Kovasikajuttu on kuitenkin korkealle perustyylilajinsa yläpuolelle nouseva elokuva – siksi ettei vilpitön kerronta väkisin yritä kurottaa minnekään. Rehellisyyden nimissä pändidokumentit eivät yleensä ole viihdearvon tuolla puolen järin merkittäviä teoksia. Mutta tarina Pertti Kurikan Nimipäivistä onkin lopulta jotain ihan muuta.
Kyseessä on elokuva, joka esittää meillä “normaaleille” maan matosille ihmisiä, joiden kanssa meidän ei juurikaan tarvitse olla tekemisissä (ellemme erityisesti niin halua). Punk-kvartetin takaa löytyy ihmisiä, jotka elävät väkevästi. Kokevat tunteita koko olemassaolonsa voimalla tavalla, jota omien tunnelukkojen turvasta kurkistellessa voi vain ihmetellä. Harva meistä pystyisi samaan arjen tasolla.
Pidäkkeettömästä tunteikkuudesta syntyy myös se turhautuminen ja raivo, joka tekee PKN:n musiikillisesta rypistyksestä niin väkevää. Pertillä on puhevika, Pertti ei saa kahvia. Karilla on vihollinen, jalkahoitaja. Saisitko itse näistä ainesosista kasaan vatsanpohjaa kouraisevan rokkiviisun?
Välittömine iloineen ja suruineen varttuneet punkkaripojat elävät täyteläistä elämää. Se yllättää. Myönnän auliisti kohdanneeni omat ennakkoluuloni siitä, millaista kehitysvammaisen elontaival on. Se on helppo kuvitella jotenkin rajalliseksi, yksiulotteiseksi, vähemmän… öh, merkitykselliseksi kuin mikä?).
Leffan jälkeen sitä huomaa toistuvasti miettivänsä, että oma laahustaminen on aika monena päivänä huomattavasti vähemmän merkityksellistä.
Rumban kriitikko-toimittaja Oskari Onninen kutsui Kovasikajuttua – ilmaisun kliseisyyttä pahoitellen- “elämänmakuiseksi”. On se sitäkin, mutta myös jotain vielä isompaa. Se on elämänkokoinen tarina, ylistyslaulu ihmisarvolle.
Se on jo punk-rainalta aika kova juttu. Sikakova.
Kovasikajuttu saa teatteriensi-iltansa 4. toukokuuta.
