RSS Feed
  1. 18. toukokuuta, 2013

    Urheilukulttuurin voitto

    LetsKouPaisons

    Talvikauteen ja sisäpalloilusesonkiin on mahtunut paljon kaikkea latistavaa kuraa ja kurjuutta. Niin paljon, että välillä on horjunut usko koko urheiluun – kun tässä ei enää olla ihan kirkassilmäisiä nuorukaisia.

    Onneksi kevät on korjannut paljon. Päivien pidentyminen on kirkastanut myös kotimaisen urheilun kuvaa. Jääkiekko rypi synkissä liemissään syksystä alkaen, mutta päällimmäiseksi muistoksi kauden päättyessä jäi kuitenkin urheilullisesti hieno SM-liigan finaalisarja. Aineksia monenmoiseen kurjuuteen oli vielä siinäkin, mutta Porin Ässien tarina oli lopulta huikaiseva.

    Se oli pohjimmiltaan tarina yhteisöllisyydestä, urheilun ytimestä ja sen uskomattomasta voimasta. Padan rinnalla eli lopussa kokonainen kaupunki.

    En voi sanoa seuranneeni kotimaista koripallosesonkia kovin tarkkaan alusta asti, mutta loppusuoralla olin etuoikeutettu saadessani seurata finaaleja työn puolesta paikan päällä. Kirjaimellisesti tuli istuttua ringsidella, ykkösrivin paikoilla. Loimaan liikuntahallissa ei toki juuri muunlaisia paikkoja olekaan.

    Bisons pelasi toisen liigakautensa ja voitti toisen perättäisen mestaruuden. Kaksi hyvää joukkuetta kisasi viisi ottelua tiukasti olennaiseen keskittyen: vain urheilua, kovat yksilöt ja tiiviit joukkueet toisiaan vasten ilman ylimääräistä kuonaa.

    Urheilun tragiikkaakin mahtui mukaan, sillä Bisonsin viimevuotisen tuhkimotarinan perään moni olisi suonut mestaruuden KTP:lle. Perinteikäs seura ei ole päässyt nauttimaan menestyksestä pariin vuosikymmeneen ja jäi nyt kirvelevän lähelle kirkkainta kruunua.

    Ylitse kaiken muun Korisliigan finaaleissa nähtiin kuitenkin urheilukulttuurin suuri voitto. Kolme peliä Loimaalla toivat tervetulleen muistutuksen siitä, missä urheilun vetovoiman ydin piilee.

    Kaiken keskiössä pitää tietysti olla peli tai kilpailu itse. Siitä ei homma pätkinyt, vaikka maailmantähtiä, kimalletta ja satojen eurojen hintaisia lippuja ei ollutkaan. Pelin intensiteetti oli suurimman osan ajasta huikea, kun vain peli itsessään oli olennaista – ja kun kaikki läsnäolijat olivat paikalla vain sen takia.

    Loimaan liikuntahalli ei asiaa kokemattomille kuulosta kovin hohdokkaalta paikalta eikä se sitä olekaan. Se on hyvin tavallinen suomalainen, julkisin varoin rakennettu liikuntapaikka. Toisin sanoen, hieman keskimääräistä paremmin varusteltu koulun jumppasali.

    Koriskiima

    Mutta sellainenkin paikka huokuu urheilun taikaa, kun se ladataan talon viimeistä liikuteltavaa varatuolia myöten täyteen ihmisiä. Noin 1300 ihmistä hengittämään adrenaliinin käryä ja pelin hurmosta.

    Loimaalla ei ole ”aina kannatettu” Piisoneita, eikä varmasti edes Korikonkareita. Silti merkittävä osa ympäröivästä yhteisöstä elää väkevästi seuran mukana. Loimaalla ei juurikaan näe mitään väkisin rakennettua, päälle liimattua tai osallistujiensa mielestä jollain tapaa seuraa tai peliä tärkeämpää fanikulttuuria.

    Toki Bisons-fanituotteet on hyvin brändätty ja markkinointikin on kohdallaan, mutta se ei ole päällimmäinen mielikuva aiheesta. Liikutaan paljon syvemmissä vesissä, kun keski-ikäiset suomalaisnaiset kiljuvat katsomossa tulipunaisissa peruukeissa ja takovat luultavasti torin ladalta Vapaa-valinnasta ostamiaan muoviämpäreitä.

    Eikä kyse ollut pelkästää loimaalaisista. Viidennessä finaaliottelussa selkäni takana puhkui ja puhisi pari sataa kotkalaista, halukkaita vieraspeliin matkaajia olisi ollut kuulemma toista tuhatta. Ei-niin-pieniä vihreitä miehiä ja naisia.

    Nuorten hurjapäiden rinnalla oli huomattavan paljon konkareita, joita yksi käsistä lipsahtanut mestaruus ei enää saanut raiteiltaan. On eletty ja nähty paljon seuran mukana.

    Lopulta kaikkein hienointa ja olennaisinta oli näiden eri osapuolten luoma spektaakkeli. Ääriään myöten täynnä olleessa salissa lähes kaikki tunnustivat väriä. Oli paljon punaista ja runsaasti vihreää. Oli pelaajat ja peli, sekä heidän ylitseen vellonut pauhu.

    Ei tarvittua savua, pommeja, ylenpalttisia tifoja, eikä muutakaan erikseen rakennettua spektaakkelia. Pieni on joskus niin paljon suurta kauniinpaa kaikissa yksityiskohdissaan. Peli on kaunis.

    Hurmoksen keskellä oli hienoa olla sivustaseuraajana, jopa sen metrin päähän sijoitetun vihreän bassorummun läheisyydessä. Ilmassa ei ollut suuren urheilujuhlan tuntua – se oli Urheilujuhla luita ja ytimiä myöten.

    Piisonit jatkoivat perjantai-iltana torijuhliin, mutta suurin voittaja oli suomalainen urheilukulttuuri.

    Torilla vedettiin yhteislauluna ”Me ollaan piisoneita kaikki”, niin varmasti ovatkin. Mutta onneksi kenenkään ei tarvinnut roikkua liikkuvan auton ikkunasta räkä poskella rääkyen.

  2. 27. helmikuuta, 2013

    Asukuva


    Talvi- & kevätmallisto 2013.

    Koska kirjoittaminen on viime aikoina ollut vaikeaa/tarpeetonta/muualla, päätin heittäytyä syvempiin trendivesiin ja siirtyä muotibloggauksen pariin. Päivittäisillä asustekuvillahan saa helposti sisältöä ja eikös näille muotiblogeille heltiä iisisti mainosrahaakin (yhteydenotot sähköpostiin).

    Tiistain asussani on uusi musta huppari (Sherwood, korruptiomallisto) ja ihana uusi piponi. Siinä on väriä. Siinä on muotoa. Ja siinä on sanomaa. FightBack.

    Jos tulit kateelliseksi, hommaa itsellesi samanmoinen talven, kevään ja kolean alkukesän asuste – helposti ja halvalla nettikaupasta. Ja mikä parasta, rahat menevät hyvään tarkoitukseen.

    Ostopäätöstä haudutellessa muistutan teitä aiemminkin esillä olleesta Pekan tarinasta. Inspiroituka, oppikaa elämään. FightBack!

    ”We can stay here and get the shit kicked out of us – or… we can fight our way back.”
    - Any Given Sunday

  3. 14. joulukuuta, 2012

    Synkän sesongin sävelet

    Vuoden pimeimmät päivät laskevat valottomuuden verhoa päällemme, ulkona lumi kasaa ylimääräisiä seiniä tiellemme – ikään kuin muutenkaan tekisi mieli läksiä mihinkään muualle kuin kauaspois. Kaamos on täällä taas, se kehottaa käpertymään sykkyrälle, piiloon muulta maailmalta.

    Mutta ei talviunille kannata yksin vetäytyä. Pelkästään omien aatosten seurassa murjotettu kaamos on kuin niistäisi järkeään pihalle talvinuhan mukana. Kun sen sijaan hälvenee työhuoneen kaihtimien ja henkisten kiinanmuurien tuolle puolen hyvässä seurassa, alakulostakin voi jalostua jotain suurta. Ainakin mahtavaa melankoliaa pohjoisen ihmislapsen polttoaineeksi.

    Melankoholisti tarvitsee omat virtensä niin syksyyn kuin kevääseen – ja etenkin pitkään talveen. On hyvä olla luottoystäviä (kuten Kent Eskilstunasta), mutta samoihin naamoihin ja sanoihin turtuu ajan mittaan. Silloin tarvitaan uutta sytykettä hiljaisen liekin elossapitämiseksi.

    Onneksi on Asa. Tuo Masa, joka on suomalaisen nykylyriikan aavikkovaeltaja, aatosten tulviva Tonava ja puhelaulun mariolemieux. Aivan ylivoimainen ukko, aivan omilla taajuuksillaan ja silti hetkittäin juuri samassa ytimessä kanssasi.

    Jos olet melankolian jalouden ymmärtävä ja aiot tämän kaamoksen kuluessa hankkia vain yhden uuden ystävän, anna sen olla Asan Murheen musta mieli. Jos tarvitset kokonaisen levyn, sukella Use your Illusion III:n syövereihin.


    Kaamosajan soundträkki.

    Eräs lähimmäinen sanoi laulua hienoksi, mutta lisäsi, ettei halua kuunnella sitä enempää masennuksen välttämiseksi. Siellä suunnalla melankolian opinnot ovat ilmiselvästi vielä perusteissa.

    On tietenkin hyvä olla varovainen niin vahvan tajunnanlaajentimen kanssa, mutta kun sille antautuu, voi löytää myös uuden nousun eväät. Pohjalla pitää kuitenkin käydä jossain välissä, kaikki muu on luonnonvastaista.

    Ei auringonpaistekaan miltään tuntuisi, jos aina olisi lämmintä ja valoisaa. Kesän koreuskin saa merkityksensä ja arvonsa vastakohtansa kautta.

    Eikä Murheen mustassa mielessä sitä paitsi ole kyse masentumisesta. Tai mistä minä tiedän, mutta näin haluan Asan riimejä lukea. Lyriikka on kai hienoimmillaan silloin, kun se voi antaa jokaisella aivan oman tulkinnan – joista mikään ei välttämättä ole toista oikeampi.

    Itse haluan kuulla tummissa riveissä jotain voimaannuttavaa, jonkinlaista luovuutta kohti hapuilevaa synkkyyden ja toiveikkuuden kamppailua. En väitä laativani samantasoisia sanaparien muotovalioita tai kahleetonta tajunnanvirtaa, mutta ajatus tuntuu kuin omalta.

    Ainakin olen tehnyt siitä omani, luomiskyvyn purskahduksia odottelevan sanankäyttäjän oodin. Ja lopussa odottaa toiveikkuus. Sanat nousevat väkevään liitoon mustan korpin lailla.

    ”Kaikki tää mun jännitys
    ei suhun tarttuu saa.
    Oo sä hei niinku oot
    ja taivaas lentele vaan.
    Murheen mustast mielestä
    vain musteläikkä jää.
    Pienen pieni piste,
    se pois häviää.”

    Jos tuntuu liian heviltä, ei ehkä sittenkään kannata kajota siihen levyyn. Se saattaa aiheuttaa ahdistusta, riimi&rytmi vievät niin jonnekin niin kauas arkisesta keskinkertaisuudesta.

    Edes melankoholisti ei aina pääse kiinni niin raskaisiin sävyihin. Välillä kone on käynnistettävä väkivalloin. Sitä varten on Pää Kii. Kohmeloinen punk-nero on masennuspäissään luonut huimia lauluja rakastamisen vaikeudesta.

    Ja voihan sitä toisinaan tukeutua myös klassikoiden turvalliseen hehkuun. Hyvä ystäväni Ripa kertoo, miten ja miksi. He was probably born to run.

  4. 29. marraskuuta, 2012

    Oman elämänsä Wayne Gretzky

    Tällä miehellä voisi olla helppoa, sanovat hänen tienaavan jopa 15 miljoonaa Kanukkilan taalaa vuodessa. Hieman mukavoituneellekin tähtiurheilijalle riittäisi keskinkertaisia vastustajia runnottaviksi ja tilipusseja lunastettavaksi vuosien ajaksi.

    Mutta hänellä on kunnianhimoa, äärimmäistä sellaista. Ja Kanadassa se sanotaan näin.

    ”I don’t fight for the money. My motivation is to be the best. Like we said, to be the Wayne Gretzky of my sport.”
    Georges St. Pierre, vapaaottelija

    Totta kai UFC-mestari tappelee rahastakin, hän on tuote, liikemies ja rahantekokone samassa hahmossa. Mutta olennaista ehkä onkin se, ettei henkisesti tarvitse taistella rahan takia, edes siinä asemassa, jossa ahneus veisi monet mukanaan.

    Onko hän oman alansa Gretzky? ”GSP” on jo valittu Kanadassa vuoden parhaaksi urheilijaksi. Ilman gretzkymäistä ihmelapsen taustaakin hänellä on 31-vuotiaana rutkasti aikaa nousta kaikkien aikojen kovimmaksi sarallaan. Eikä pelkästään kamppailu-urheilun legendaksi, vaan yhdeksi Kanukkilan historian parhaimmista urheilijoista.

    Vaatimattomana miehenä Georges totesi, ettei ole Gretzkyn kaltainen hahmo, mutta arveli ehkä olevansa Joe Sakic of MMA”. Ei huonosti sekään – alkuperäinen tarina täältä.

    Ehkä jonain päivänä joku lätkäjätkä toteaa haluavansa tulla yhtä kovaksi urheilijaksi kuin Georges St. Pierre. Niin tai näin, sitaatti puhuu kaikessa lyhyydessään isoin kirjaimin siitä, millainen hahmo ”Wäinö” ison meren tuolla puolen on – ja urheiluhistoriassa ylipäänsä.

    Tämä saattaa olla taas niitä asioita, joita ”Suomessa ei oikein tajuta”. Montako vuosikymmentä tarvitaan perspektiiviä, jotta tajuaa, millaista poikkeuksellisuutta on omana aikanaan saanut todistaa? Ja ajatelkaapa, että Gretzky oli kuitenkin vasta aikakautensa toiseksi paras jääkiekkoilija. Ilmiönä toki jotain paljon lajiaan suurempaa.

    Georges St. Pierren suuruus ja kuolemattomuuden tavoittelu on ajankohtaista siksi, että hän palasi tovi sitten yli puolentoista vuoden sairauslomalta. Sananen miehen paluusta Puolueettomassa kulmassa: Järkyttävän kova urheilija.

  5. 27. marraskuuta, 2012

    Hämmentävää heittäytymistä

    Mihinkäs sitä seepra raidoistaan pääsisi? Tai sarjabloggaaja. Sikäli kun vielä muistan, olen vuosien mittaan toistaiseksi kirjoittanut, nämä palvelukset mukaan lukien, noin neljään blogiin (yhtä kolmessa eri osoitteessa). Ja kuten sanonta kuuluu, ei neljättä ilman viidettä – muistelen sarjabloggaajakollegani Riston sanoneen joskus noin.

    Uudenlainen ammatillinen intoilu ja perehtyminen kamppailulajeihin on poikinut rohkaisevasti monenmoista tilaisuutta. Niinpä olen viime viikot istuskellut entistä itsetietoisemmin kehien äärellä Puolueettomassa kulmassa. Tuorein blogiviritys on urani kärkipäätä jo nyt, koska se on aidosti jotain uutta, innostaa tekijäänsä valtavasti ja naputtelemisesta jopa maksetaan kohtuullisesti.

    Viime viikot ovat olleet niin kiireistä rästitöiden kasaan juoksemista, että blogi on siinä sivussa lähtenyt käyntiin sillä kuuluisalla ”omalla painollaan”. Se on sinänsä hyvä asia, koska ensimmäisiä pläjäyksiä ei ole tullut mietittyä liiaksi. Toisenlaisessa tilanteessa pähkäilemisen kynnys olisi kenties noussut turhan korkeaksi uudelle (toivottavasti) yleisölle kirjoittaessa.

    Nyt on kymmenkunta raapustusta kasassa ja ajatus alkaa hiljalleen jäsentyä. Sekin on suotava asia, tällä kertaa aivoitusten kirkastuminen on lähtenyt suoraan ytimestä, kertomisen arvoisista tarinoista. Jos kysytte muutaman viikon päästä, kerron varmasti jo jotain tyylikästä konseptista, tekijän ja julkaisun brändäämisestä ja syvästä kokonaisnäkemyksestä. Sitä ennen olisi kiva saada lukijapalautetta.

    Viime viikolla tajusin yhtä pitkään työstämääni FightSport-juttua viimeistellessäni, että ensimmäistä kertaa on näppiksellä hahmottuu sävyltään varsin vahvasti analyyttinen asiantuntijajuttu vapaaottelun saralta. En tosin tiedä, välittyykö se tekstissä, mutta ainakin esitän kirjoittajana tietoisesti sellaista roolia.

    Joka tapauksessa se on ainakin virkistävää. Vaikka oma kirjoittamisen tyyli pysyy samansuuntaisena lajista toiseen siirryttäessä, yleisöt ovat kuitenkin erilaisia ja erityyppisiin asioihin tottuneita. Se pitää huomioida, ja tarjoilla nyt lukevalle kamppailukansalle toisenlaisia näkökulmia kuin tavanomaisessa sporttijournalistin työssä.

    MMA-fanit ovat usein vielä valistuneempia kuin vaikkapa kotimaiset lätkäfanit, keskimäärin aiheelle omistautuminen ja omakohtainen lajituntemus ovat eri tasolla. Silloin keskivertomediallemme tyypillinen kevyt bluffi ja asiantuntijuuden huoleton esittäminen ei mene läpi. Se vaikuttaa kirjoittamiseenkin, hyvällä tavalla.

    Toisaalta olen aistivinani sellaista, että vapaaottelun ystävät, ja etenkin urheilijat skenessä, ovat vielä tottumattomia näkemään ja lukemaan lajia koskevaa tarinointia. Lievän vieraskoreuden keskellä tuntee välillä itsensä kirjallisesti uudestisyntyneeksi. Ja hämmentyneeksi, ei ole meillä valtalajien parissa tapana tällainen.

    Parikin kollegaa on ihmetellyt, miten olen pystynyt toimittajana ”uusiutumaan” tai uusimaan työni kirjoa – en tosin ole sellaiseen erityisen tietoisesti pyrkinyt. Samalla nämä toiset kirjoitustyöläiset ovat ehkä varovasti toivoneet pystyvänsä samaan.

    Go for it, ei siihen vaadita kuin muutama vuosi aikaa ja intohimoa. Maailma muuttuu, media muuttuu, urheilu muuttuu – Go boldly for it… go where no man has gone before, tai jotain.

    Etsikää inspiraatiota vaikkapa Puolueettomasta kulmasta.