Talvikauteen ja sisäpalloilusesonkiin on mahtunut paljon kaikkea latistavaa kuraa ja kurjuutta. Niin paljon, että välillä on horjunut usko koko urheiluun – kun tässä ei enää olla ihan kirkassilmäisiä nuorukaisia.
Onneksi kevät on korjannut paljon. Päivien pidentyminen on kirkastanut myös kotimaisen urheilun kuvaa. Jääkiekko rypi synkissä liemissään syksystä alkaen, mutta päällimmäiseksi muistoksi kauden päättyessä jäi kuitenkin urheilullisesti hieno SM-liigan finaalisarja. Aineksia monenmoiseen kurjuuteen oli vielä siinäkin, mutta Porin Ässien tarina oli lopulta huikaiseva.
Se oli pohjimmiltaan tarina yhteisöllisyydestä, urheilun ytimestä ja sen uskomattomasta voimasta. Padan rinnalla eli lopussa kokonainen kaupunki.
En voi sanoa seuranneeni kotimaista koripallosesonkia kovin tarkkaan alusta asti, mutta loppusuoralla olin etuoikeutettu saadessani seurata finaaleja työn puolesta paikan päällä. Kirjaimellisesti tuli istuttua ringsidella, ykkösrivin paikoilla. Loimaan liikuntahallissa ei toki juuri muunlaisia paikkoja olekaan.
Bisons pelasi toisen liigakautensa ja voitti toisen perättäisen mestaruuden. Kaksi hyvää joukkuetta kisasi viisi ottelua tiukasti olennaiseen keskittyen: vain urheilua, kovat yksilöt ja tiiviit joukkueet toisiaan vasten ilman ylimääräistä kuonaa.
Urheilun tragiikkaakin mahtui mukaan, sillä Bisonsin viimevuotisen tuhkimotarinan perään moni olisi suonut mestaruuden KTP:lle. Perinteikäs seura ei ole päässyt nauttimaan menestyksestä pariin vuosikymmeneen ja jäi nyt kirvelevän lähelle kirkkainta kruunua.
Ylitse kaiken muun Korisliigan finaaleissa nähtiin kuitenkin urheilukulttuurin suuri voitto. Kolme peliä Loimaalla toivat tervetulleen muistutuksen siitä, missä urheilun vetovoiman ydin piilee.
Kaiken keskiössä pitää tietysti olla peli tai kilpailu itse. Siitä ei homma pätkinyt, vaikka maailmantähtiä, kimalletta ja satojen eurojen hintaisia lippuja ei ollutkaan. Pelin intensiteetti oli suurimman osan ajasta huikea, kun vain peli itsessään oli olennaista – ja kun kaikki läsnäolijat olivat paikalla vain sen takia.
Loimaan liikuntahalli ei asiaa kokemattomille kuulosta kovin hohdokkaalta paikalta eikä se sitä olekaan. Se on hyvin tavallinen suomalainen, julkisin varoin rakennettu liikuntapaikka. Toisin sanoen, hieman keskimääräistä paremmin varusteltu koulun jumppasali.
Mutta sellainenkin paikka huokuu urheilun taikaa, kun se ladataan talon viimeistä liikuteltavaa varatuolia myöten täyteen ihmisiä. Noin 1300 ihmistä hengittämään adrenaliinin käryä ja pelin hurmosta.
Loimaalla ei ole ”aina kannatettu” Piisoneita, eikä varmasti edes Korikonkareita. Silti merkittävä osa ympäröivästä yhteisöstä elää väkevästi seuran mukana. Loimaalla ei juurikaan näe mitään väkisin rakennettua, päälle liimattua tai osallistujiensa mielestä jollain tapaa seuraa tai peliä tärkeämpää fanikulttuuria.
Toki Bisons-fanituotteet on hyvin brändätty ja markkinointikin on kohdallaan, mutta se ei ole päällimmäinen mielikuva aiheesta. Liikutaan paljon syvemmissä vesissä, kun keski-ikäiset suomalaisnaiset kiljuvat katsomossa tulipunaisissa peruukeissa ja takovat luultavasti torin ladalta Vapaa-valinnasta ostamiaan muoviämpäreitä.
Eikä kyse ollut pelkästää loimaalaisista. Viidennessä finaaliottelussa selkäni takana puhkui ja puhisi pari sataa kotkalaista, halukkaita vieraspeliin matkaajia olisi ollut kuulemma toista tuhatta. Ei-niin-pieniä vihreitä miehiä ja naisia.
Nuorten hurjapäiden rinnalla oli huomattavan paljon konkareita, joita yksi käsistä lipsahtanut mestaruus ei enää saanut raiteiltaan. On eletty ja nähty paljon seuran mukana.
Lopulta kaikkein hienointa ja olennaisinta oli näiden eri osapuolten luoma spektaakkeli. Ääriään myöten täynnä olleessa salissa lähes kaikki tunnustivat väriä. Oli paljon punaista ja runsaasti vihreää. Oli pelaajat ja peli, sekä heidän ylitseen vellonut pauhu.
Ei tarvittua savua, pommeja, ylenpalttisia tifoja, eikä muutakaan erikseen rakennettua spektaakkelia. Pieni on joskus niin paljon suurta kauniinpaa kaikissa yksityiskohdissaan. Peli on kaunis.
Hurmoksen keskellä oli hienoa olla sivustaseuraajana, jopa sen metrin päähän sijoitetun vihreän bassorummun läheisyydessä. Ilmassa ei ollut suuren urheilujuhlan tuntua – se oli Urheilujuhla luita ja ytimiä myöten.
Piisonit jatkoivat perjantai-iltana torijuhliin, mutta suurin voittaja oli suomalainen urheilukulttuuri.
Torilla vedettiin yhteislauluna ”Me ollaan piisoneita kaikki”, niin varmasti ovatkin. Mutta onneksi kenenkään ei tarvinnut roikkua liikkuvan auton ikkunasta räkä poskella rääkyen.
