RSS Feed

HavaintojaHiljaisuus

25. tammikuuta, 2007

Uusi ja vanha elämä poikkeavat toisistaan monella kipeällä tavalla. Eräs pahimmista asioista alkuun oli musertava hiljaisuus. Varsinkin kotona yhden ihmisen poissaolo tuntui turhankin konkreettiselta, paljolti juuri äänen – tai siis äänettömyyden – vuoksi.

Talossa, jossa on leikki-ikäinen lapsi, ei juuri hiljaisia hetkiä ole. Aamusta iltaan riittää touhua; televisiota, leikkejä, lukemista, jutunkerrontaa, tärkeitä keskusteluja (ajatteleeks linnut samalla tavalla kuin ihmiset?) tai vaikkapa laulua ja musiikkia. Kun kaiken tuo pyyhkii pois todellisuudesta ja se jää vain muistijäljen varaan, kontrasti on melkoinen.

Kun jäljellä on vain kaksi tuskansa tyrmäävää ihmisrauniota, hiljaisuus on lähes käsin kosketeltavaa. Se ikään kuin alleviivaa kaikkea sitä, mitä puuttuu… kiireistä pienten jalkojen töminää huoneesta toiseen, kotiintulon ääniä rappukäytävästä, parvekkeen ovesta kantautuvia pihaleikin ääniä. Kaikki ne ovat poissa. Tai jonkun muun lapsen ääniä, mikä ei juuri ole sen helpompaa.

Alkulamaannukseen kuului tietysti se, että omankin elämisen äänet olivat olemattomia. Elämästä tuli hiljaista laahustamista ihmisille, joille se ei ollut ominaista. Kesti hyvin pitkään ennen kuin taas halusi tai pystyi kuulemaan normaalin elämisen ääniä. Televisio pysyi pitkälti vaiti kuukausia. Musiikki on aina ollut minulle henkireikä, yhtäkkiä sekin tuntui pitkään vieraalta, jopa tarpeettomalta.

Vähitellen äänimaisema tietysti monilta osin palautuu. Vauva on palauttanut puheen ja omalta osaltaan elämänjanoisen jolkotuksen, musiikki ja viihde-elektroniikan taustakohina ovat taas läsnä, kodinkoneitakin joku jaksaa jo käyttää. Mutta silti välillä silmille iskee hiljainen hetki, joka kohisee korvissa kuin taivasta repivä lentokone. Yön pimeinä tunteinakin hiljaisuus on erilaista, vauhdikkaita unia näkevän lapsen muminat ja sängynpäädyn kolistelu ovat kaikonneet.

Ennenkin hiljaisuutta kaipasi toisinaan, mutta nyt voi vain haikailla kaikkia niitä ääniä, jotka joskus raastoivat hermoja. Toisaalta monissa tilanteissa toisenlaisesta hiljaisuudesta on tullut ystävä. Usein ihmisten tyhjänpäiväisen lässyttämisen vaihtaisi mieluusti armahtavaan vaiteliaisuuteen. Ja hautausmaalla luonnon ”äänekäs hiljaisuus” on joskus jopa lohduttavaa – tosin liian monet ihmiset osaavat senkin tärvellä.

Hiljaisuus satuttaa ja pelottaa. Toisinaan se taas pelastaa. Aivan uudenlaisia ulottuvuuksia olen siitä löytänyt. Vaikka mieluummin olisin ollut löytämättä.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet