RSS Feed

HavaintojaUnohtamisen pelko

30. tammikuuta, 2007

Kun oman elämän turvallisuuskupla on puhjennut, olen huomannut kärsiväni monista pienistä tai suurista – enimmäkseen ihmistä suuremmista – peloista. Pelkään vähintäänkin alitajuisesti elämää ja sen sattumanvaraisuutta. Pelkään katkeroitumista. Enkä oikein uskalla luottaa siihen, että nukkuva lapsi oikeasti vain nukkuu.

Mutta ehkä kipeimmin pelkään unohtamista.

Kun vanhasta elämästä on jäljellä vain muistoja, niiden kutsuminen korvaamattomiksi tuntuu jotenkin laimealta. Runsaassa neljässä vuodessa elämä antoi paljon, mutta paljon se myös vei kertaheitolla. Olen pian kahdeksan kuukauden ajan yrittänyt saada kasaan edes muistojeni rippeitä, eikä se ole turhan helppoa.

Monet muistot ovat tietysti kipeitä – muistikuvia enemmän satuttaa kuitenkin se, kuinka vaikeaa niihin on tarttua. Alkuun lähes kaikki muistot olivat jonkinlaisen henkisen lukon takana. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että alkuvaiheessa se oli ehkä jopa armeliasta, mutta sillä hetkellä se oli kammottavaa.

Sitä on itse asiassa vaikeaa kuvailla; en osaa edes kertoa, miltä tuntuu kadottaa mielikuva lapsensa koko olemuksesta tai äänestä. Enkä tiedä, pystyykö sellaista kuvittelemaan ilman kokemuspohjaa.

Samasta syystä dementia ja vastaavat sairaudet lienevät kovin pelottavia monille ihmisille. Muisti ja muistikuvat ovat monella tapaa olennainen osa ihmisyyttämme, luulisin.

Minulle muistikuvat ovat edelleen kovin rajallisia. Tavoitan jo jotain olennaista Miljan olemuksesta, hänen piirteistään – hänen tavastaan olla pieni ihminen. Mutta esimerkiksi hänen ääntään en edelleenkään tavoita kunnolla. Pelkään kadottaneeni sen kokonaan.

Vaikka erilaiset paikat ja vastaan tulevat esineet tai asiat nostavat pinnalle erilaisia hajanaisia muistoja, oma haparointi tuntuu silti pimeään kurkottelemiselta. Samalla kammoksun ajatusta siitä, että jokin muisto ei jääkään mieleen tai vähitellen kadotan lopullisesti yhä kauemmaksi taakse jääviä hetkiä.

Sitäkin pelkää, kuinka pahasti mykkäfilmin pätkät vääristyvät omassa pääkopassa. Entä jos sitä vain ylläpitää jatkuvasti menneestä todellisuudesta vieraammaksi käyvää kuvitelmaa? Valokuvista ja lyhyistä videopätkistä tavoittaa jotain; mutta onko siinä pian enää mitään aitoa vaiko vain jotain kerta toisensa jälkeen uudella tavalla rakentuvaa harhaa?

Toisaalta pelottaa luopua yhtään mistään vanhaan elämään liittyvästä. Järki sanoo, että nykyisessä kodissa ei (käytännön syistäkään) voi ikuisesti asua. Tunne taas väittää vastaan, että liian paljon katoaa sillä hetkellä kun Miljan huoneen tavarat, kesken jääneet leikit ja koko museoitu elämänjärjestys puretaan. Kassun kanssa ei tee mieli samalle pihalle leikkimään kesän tullen, mutta vaikeaa sitä on taakseenkaan jättää.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet