RSS Feed

HavaintojaLäpivalaistuja ihmisiä

5. helmikuuta, 2007

Uudessa elämässä on kovin vähän itsestään selviä asioita, itse asiassa niitä ei ole juuri lainkaan. Edes omaan elämänpiiriin kuuluvia ihmisiä ei sellaisina enää pidä.

Suhteita muihin ihmisiin leimaa tietynlainen mentaalinen läpivalaisu. Monin tavoin se on molemmin puolista, eihän tässä itsekään olla entisen kaltaisia ja jotkut ihmiset ovat elämässäni pelkästään sitä varten. Itse taas pohtii yhä tarkemmin niin sanottujen normaalien ihmissuhteiden eri aspekteja.

Uuteen elämään on ilmaantunut uudenlaisia ihmisiä, kuten ammattiauttajia, joihin tavallisen ihmissuhteen sijaan muodostuu potilas- tai asiakassuhde. Heidän apunsa tuntuu korvaamattomalta, mutta samalla suhdetta leimaa toisen osapuolen pyrkimys potilaan, siis minun, läpivalaisuun. Tarkoituksenmukaisuuden nimissä olen yrittänyt välttää tekemästä samaa, mutta tässä mielessä yksisuuntaiset ihmissuhteet ovat kovin hankalia.

Toisaalta tärkeitä uusia ihmisiä on löytynyt vertaistuen parista. Ryhmistä, joihin kukaan ei haluaisi kuulua, mutta jonka sisällä useimmat uskoakseni pitävät vertaisiaan korvaamattomina. Itselleni muiden lapsensa menettäneiden vertaistuki on niin suuri asia, että se ansaitsee oman tarinansa joskus myöhemmin.

Lyhyesti todeten vertaisryhmissä tiivistyy henkinen alastomuus, jonka monesti pystyy kaikessa karuudessaan jakamaan vain sellaisen ihmisen kanssa, joka on jollain tasolla kokenut täsmälleen saman menetyksen.

Ennen kaikkea muotojaan hakeva uusi elämä kuitenkin asettaa puntariin vanhat ihmissuhteet. Läheiset, tutut ja kylänmiehet reagoivat vaikeaan asiaan monin tavoin, joillekin jopa me itsessämme taidamme olla se vaikea asia. Ja me taas reagoimme omalla tavallamme kohtaamiimme reaktioihin.

Lähimmäisiä ei toki ole tarkoitus laittaa kuolema-rankingin mukaiseen paremmuusjärjestykseen. Silti jonkinlaisilta johtopäätöksiltä ei voi välttyä ajan mittaan. Vanha kansa oli viisasta: hädässä ystävän todellakin tuntee. Jotkut ihmiset ovat tarjonneet viime kuukausina niin uskomatonta tukea, että kiitollisuudenvelasta on tullut loppuelämän mittainen. Jos tänne eksytte, tietänette keitä olette.

En haluaisi tulkita liian pitkälle, mutta pelkään, että kolikon kääntöpuolella joillekin ihmisille kuoleman (ainakin tämän) kohtaaminen on ylivoimaista. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää – sitä ei voi keneltäkään odottaa, mutta silti se satuttaa sitä, joka ei asiaa voi väistää.

Näiden asioiden pohdintaan liittyy vahvasti se, että pohtii laajemmin omia tarpeitaan, halujaan ja resurssejaan. Tämän kirjoittamisen tapaisesta avoimuudesta huolimatta oman repaleisuuden jakaminen perin pohjin ei ole helppoa, toisaalta elämältä kaipaa kenties erilaisia asioita nykyisellään. Mitä tarjottavaa minulla on ihmisille, entä mitä haluan antaa itsestäni kenellekin? Ja ennen kaikkea, mitä annettavaa teillä muilla on minulle?

Kuulostaa ehkä liiaksi kieroutuneelta tosi-tv:n pudotuspeliltä, siitä ei toki ole kyse. Se vain lienee realismia, että kuoleman läheisyys saa ihmiset näyttäytymään uudenlaisessa kelmeässä valossa. Itse katson ihmisiä – ja ihmissuhteita – erilaisin silmin. Varmasti myös minä näyttäydyn ihmisille jossain määrin muuttuneena ihmisenä.

Sikäli kun olen sillä etäisyydellä, että näkyvyyttä on.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet