RSS Feed

HavaintojaKahden maailman välissä

28. elokuuta, 2007

b2

Eräs ystäväni raapusti haluavansa kirjoittamista varten työhuoneen. Sellaisen, jossa voi sulkeutua omaan maailmaansa. Ohimenevän hetken ajattelin puolivakavissani, että meiltähän voisi vuokrata huoneen. Karhuperhe kun asuu nykyään käytännössä kaksiossa, vaikka joskus muinoin tuli kolmio ostettua.

Vaan eipä se yhden huoneen kokoinen Menneen Maailman Museo tietenkään ole luovutettavissa. Tuskinpa sinne kukaan ulkopuolinen haluaisi edes majaksi asettua (”työpöytäkin” on 4-vuotiaalle mitoitettu), kun pelkkä ovesta sisään käyminen on itselle usein tuskallista.

Mutta ystäväni Mies mustissa on oikeilla jäljillä sen suhteen, että kirjoittaminen todellakin vaatii aivan erityisiä ulottuvuuksia ja mielentiloja. Vähänkin luovempi kirjoittaminen edellyttää useimmiten jonkinlaiseen omaan maailmaan linnoittautumista. Meikäläiseltä kaikenmoinen raapustelu tuntuu nykyään useimmiten luistavan varsin hyvin (paitsi kun sanat ovat kokonaan hukassa toisinaan) – varmaankin siksi, että edellytykset ovat kunnossa, kun elää jatkuvasti aivan ikiomassa eriskummallisessa todellisuudessa.

Omaksi elämäksi kutsuttu räpeltäminen tuntuu siltä kuin harhailisin oudossa välitilassa, kahden maailman välissä. Jossain selän takana on entinen, kaunis ja kokonainen elämä. Siihen maailmaan palaisi mielellään, mutta kaikki tiet sinne tuntuvat tuhoutuneen kokonaan. Toisessa suunnassa taas on toisten ihmisten maailma, kuin lasiseinän takana vallitseva vieras todellisuus. Näiden maailmojen välissä on kahden eksyneen ihmisen synkkä loukko.

Mahdollisuutta päästä takaisin entiseen elämään ei tietenkään kukaan voi tarjota. Silti sitä yrittää jatkuvasti tavoitella otetta edes jostain sen elämän rippeistä. Selväjärkisinä hetkinä voi vain toivoa saavansa sieltä muistojen lisäksi mukaansa edes tärkeinä pitämänsä ihmiset. Sitäkään ei enää voi pitää itsestäänselvyytenä.

Toisten ihmisten maailma on näillä silmin hetkittäin pelottava, ja useimmiten vähintäänkin vaikeasti käsitettävä paikka. Se muistuttaa entistä elämää, mutta näyttäytyy silti täysin vieraana. Se on myös pullollaan ihmisiä ja asioita, joita ei välittäisi kohdata. Siksi välitilaan käpertyminen on myös turvallista toisinaan.

Näiden kahden todellisuuden välissä elämä ei kuitenkaan ole järin selkeää. Sekin on täynnä (usein muiden silmin arkisia) asioita, joiden tavoittaminen vaikuttaa ylivoimaiselta. Päivät ovat täynnä esimerkkejä tästä, mutta niiden kuvaaminen on näemmä ylivoimaisen hankalaa sekin. Ehkä juuri siksi jokapäiväistä elämää leimaa tasaisen varmasti ilmenevä pakenemisen tarve.

Tässä välitilassakin fyysinen pakeneminen on yksinkertaisinta toteuttaa autolla, mukana vain vaimo ja Vedderin Eddien laulu. Eilisiltaista päämäärätöntä pakoajelua leimasi sekava syyssää. Naapurikunnan tienoilla sadepilvet repeilivät ja näkökenttään ilmestyi kokonaisuudessaan kutakuinkin täydellinen sateenkaari.

Olisin niin kovasti halunnut kertoa eräälle pienelle ihmiselle, miten ja miksi moinen näky ilmaantui keskelle moottoritietä. Mutta takapenkiltä ei kuulunutkaan kenenkään ihmettelevää kysymystä. Ei siellä ole edes sitä istuinta enää. Se jäi entiseen elämään.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet