RSS Feed

HavaintojaJälkeen jääneen tuska

25. lokakuuta, 2007

Muutaman kuukauden sitkeän tahkoamisen jälkeen sain vihdoin luettua loppuun Veikko Huovisen tuoreimman kirjan Pojan kuolema (WSOY, 2007). Maailmanluokan humoristi ei tällä kertaa ole kirjoittanut lauseen vertaa hauskuutta kirjaansa. Pojan kuolema kertoo juuri siitä, mitä otsikko lupaa, Huovisen pojasta ja tämän itsemurhasta.

Aihe ja esitystapa ovat siinä määrin raskaita, sanan varsinaisessa merkityksessä, että itse en ensimmäisellä yrittämällä päässyt kuin puoleen väliin lyhykäistä opusta. Kirjan sivuilta huokuu kipeästi vanhan, vereslihalla olevan miehen tuska. Huovinen tiivistää reiluun sataan sivuun kutakuinkin kaiken omaisensa menettäneen ihmisen syyllisyyden, katumuksen, riittämättömyyden tunteet ja ikuisesti vailla vastausta jäävien kysymysten piinan.

Luultavasti juuri siksi kirjan läpi kahlaaminen oli alkujaan ylivoimasta. Vaikka narsisti olenkin, en ole koskaan ollut hyvä tuijottamaan peiliin.

Huovinen on toivonut teoksensa tuovan lohtua samanlaisessa tilanteessa oleville ihmisille. Sitä se omalla tavallaan varmasti tuo monillekin, mutta samalla se on ”musertavaa luettavaa”, kuten kirjailija Juha Itkonen Pojan kuolemaa kuvailee Imagen kirjallisuuskolumnissaan.

Proosakirjailijan ilmaisukyvyllä Itkonen luonnehtii kollegaansa osuvasti: ”paljas tämä ihminen on, suojaton kuin höyhenetön pöllönpoika pakkasessa.” Juuri siinä on sekä kirjan raastavuuden että vetoivoiman salaisuus. Uskoisin Huovisen tehneen opuksen pitkälti kirjoittamisen pakosta, purkamisen tarpeesta. Hän tekee sen kuitenkin sellaisella avoimuudella ja intensiteetillä, että tulee myös antaneeksi paljon lukijalle, jota tuskin on kirjoittaessaan paljoakaan miettinyt.

Itkonen esittää myös kysymyksen, joka suomalaisessa kontekstissa on hyvinkin olennainen. Sitä on luultavasti Huovinenkin pohtinut ennen kirjan julkaisua.

”Saako surusta kirjoittaa? Onko suru käsiteltävä yksin, kärsittävä kaikessa hiljaisuudessa? Jos surusta tekee julkista, häpäiseekö oman murheensa?”

Moni varmasti ajattelee niin omien kuin muidenkin ihmisten murheiden osalta, että hiljaa on kunkin taakkansa kannettava. Siinä on jotain perisuomalaista. Enkä voi väittää, enkö itsekin olisi aihetta potenut, kun olen surkeuttani suoltanut lähimmäisten silmille.

Kuten ehkä Huovisellakin, minullakaan ei lopulta ollut valinnan varaa asian suhteen (muilta osin en toki ilkeä itseäni rinnastaa mestariin). Sanomisen pakko ajaa kirjoittamaan. Onneksi muiden ei sentään ole pakko lukea tai kuunnella. Ei nimittäin ole loppua luvassa sille saagalle. Vaihtelua tai ymmärrystä kaipaavien lähimmäisten kannattaa vaihtaa Huovisen pariin toviksi.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet