RSS Feed

HavaintojaHukattuja hetkiä

2. joulukuuta, 2007

Hämärän vallatessa suurimman osan päivän hetkistä, mieleen nousee toistuvasti kysymys siitä, minne tämäkin päivä ja sen tuokiot ovat tärvääntyneet. Kun oikein tarkasti ajattelee, tajuaa useimmiten hukkaavansa kallisarvoisia hetkiä – tavalla tai toisella.

Hyvälläkin tavalla voi hetkiä hukata, täyttämällä harmaan iltapäivän autiota tovia vaikkapa kirjakaupassa. Kuinka antoisaa onkin koluta Sammakkokaupan hyllyt ensimmäisestä viimeiseen, haistella kirjojen tuoksua ja tutkia nekin opukset, joita ei missään olosuhteissa tulisi ostaneeksi.

Toisaalta, kun sitten on inhimillisyyden puuskassaan ostanut lukemisen arvoiseksi luulemiaan kirjoja, niihin on kovin helppoa pettyä. Petolliset graafikot saavat tyhjyyttäänkin kumisevat esineet näyttämään siltä kuin ne olisivat vailla hyvää kotia. Vaan näinä aikoina ei välitä tuhlata vähiä hetkiään ihmisiin tai sanoihin, joilla ei ole mitään annettavaa. (Kuka perustaisi kaupan, josta saisi hyvitystä hukkaostoksista?)

Mutta lieneekö sekään vakavaa, kun kirjasta luovuttuaan voi kohta huomata hukanneensa pienen elämän verran aikaa sosiaaliseen mediaan, omiin tyhjiin sanoihin, päänsärkyä aiheuttavaan ”urheiluviihteeseen” tai vastausta vailla olevien kysymysten toistuvaan hokemiseen.

Ehkä pieniä hetkiä kuuluukin hukata. Jos nekin kaikki kuluttaisi optimaalisesti, sitä saattaisi tukehtua omaan tehokkuuteensa. Moni muukin kuin minä.

Kokonaan oma lukunsa ovat vasten omaa tahtoa hukatut hetket. Minne olen kadottanut ne valoisat talvipäivät, ne joina oli hyvä syy palelevista varpaista huolimatta onnellisena pulkkamäen juurella? Minne tärvääntyi pyytämättä kokonainen elämätön elämä? Sitä on taas päivä päivältä vaikeampaa tajuta.

Luulen, että hukattujen hetkien frekvenssi on kovasti kasvamaan päin. Viime päivinä on kiusallisen hyvin valjennut tietoisuus siitä, etten oikein muista, mitä ja milloin olen puuhastellut viimeisen puolen vuoden aikana. Siis ihan konkreettisesti; muisti ei pelaa yksittäisiä välähdyksiä lukuun ottamatta*. Ruudulta löydän pitkän listan tiedostoja, läjän outoja valokuvia ja runsaasti työsuoritteita, vaan vähissä on elämänmaku niissä.

Onko ehkä parempikin, että ne hetket ovat hukkuneet (silminnäkijähavaintoja vastaanotetaan)? Vai onko jossain ohjesäännössä määritelty, että elämää pitäisi elääkin? Onko omien hetkiensä ohi ajelehtiminen rikos ihmisyyttä vastaan?

”Don’t try to do it
Don’t try to kill your time
You might do it
Then you can’t change your mind
You’ve got a hold on to your time
Till you break through these
Times of Trouble…”

Temple of the Dog (Chris Cornell) – Times of Trouble

* Ei ole palautunut vieläkään, yhdeksässä vuodessa. En enää odota.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet