Kirjoitustyöläinen elää sanomisen pakosta, näin haluaisin ajatella. Totta kai toisinaan pitää rutistaa tyhjyyttään kumisevaa rutiinitavaraakin, mutta päivittäinen kirjoittamisenhalu kumpuaa siitä, että pystyy kokemaan riittävän osan runoiluistaan jollain tapaa merkitykselliseksi, itselleen tärkeäksi.
Henkilökohtaisesti jopa kammoksuttaa hieman skenaario siitä, miten saattaisin erään kollegan termein ”laitostua” nykyistä rutiiniluontoisemmassa työympäristössä. Nykyisellään minulla on riittävä vapaus takoa tarinoita, jotka koen kertomisen arvoisiksi – liikumavaraa paasata juuri niitä sormia syyhyttäviä argumentteja ja analyyttisesti katsoen Ainoita Oikeita Näkökulmia.
Sellaista on positiivinen sanomisen pakko. Hieman toisenlaista henkistä kolotusta aiheuttavat isommat asiat tai aiheet, jotka pahimmillaan – tai parhaimmillaan – vievät tilan lähes kaikelta muulta luomistyöltä. Kalvavat sisuskaluja, kunnes löytävät ulospääsyn.
Taannoin tuli pohdiskeltua Veikko Huovisen Pojan kuolema -kirjaa, josta arvelin, että kirjailijalla on yksinkertaisesti ollut sisäinen pakko raadollisen opuksen tekemiseen. Tämä ajatus vahvistui entisestään luettuani toisen saman tyylilajin teoksen, Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitellyn (Otava 2005). Tai itse asiassa Härkönen vahvistaa asian puolestani heti alussa:
”Menen tietokoneelle ja avaan sen. Avaan uuden tiedoston nimellä Killi. Jos minä en ala kirjoittaa nyt heti, minä luhistun…
…Minun ainoa tehtäväni on kirjoittaa tässä maailmassa, muuta en osaa. Tai osaan minä paljon muutakin, mutta ajattelen, että minulle on annettu tämä tuski siksi, että voisin sitä kuvata, auttaa ehkä muita ja itseänikin.”
Huovinen kirjoittaa kylmään mereen uineesta pojastaan, Härkönen parvekkeelta hypänneestä siskostaan. Painavat kirjat ovat tekijöidensä näköisiä, tyylillisesti hyvin erilaisia, mutta silti hyvin samanlaisia. Molemmat purkavat hyvin moniulotteisesti sitä piinaa, jonka parissa lähiomaisensa menettänyt ihminen päivänsä viettää.
Sanomisen pakko ei ole pelkkää narsismia. Härkönen ja Huovinen kirjoittavat sekä itselleen että muille. Suru on yksityistä, mutta sen jakamisessa on myös voimaa. Härkönen kysyy kuin lässyttäjien paheksuntaa ennakoiden: millä oikeudella hän voi kertoa kuolleesta ihmisestä? vastaus on ilmeinen, kirjailijan, sisaren sekä jätetyn ja petetyn omaisen oikeudella.
Itsemurha on raadollinen aihe ja todellisesta sellaisesta puhuva kirjailija luo raadollista tekstiä. Härkösen kohdalla lakonisuuden, kyynisyyden ja itse-ironian välimaastossa liikkuva tyyli vielä korostaa vaikutelmaa. Yksinkertaisuudessaan tyylilaji on vaikea, se saattaa normaalin Härkös-närästyksen ohella aiheuttaa myös väärikäsityksiä. Mutta lopulta kyse lienee yksinkertaisesti siitä, että kirjailija etsii itselleen vastauksia, kirjoittamalla niitä auki.
Sydänvertaan vuodattavan ihmisen teksti kiinnostaa monia luontaisesti inhimilliseen uteliaisuuteen liittyvistä syistä. Mutta tympeän tirkistelyn tai surulla huoraamisen aspektin jättää lopulta varjoon se, että kirjailijan löytämät vastaukset ja selitykset luultavasti koskettavat syvällisesti myös sellaisia lukijoita, jotka tarkalleen tietävät, mistä on kyse. Julkista vertaistukea parhaimmillaan.
Kun oma elämä tuntuu ainutlaatuisen kohtuuttomalta, sillä on melkoinen arvo, kun voi kirjaa lukiessaan kääntää kirjoittajan monologin dialogiksi: ”hei mä tiedän just mitä toi tarkottaa!” Itse pysähdyin kiitollisena tuijottamaan seuraavaa kohtaa Härkösen opuksessa:
”…Onko sinun itsemurhastasi siis tämä hyöty? Että osaa antaa vielä suuremman arvon niille jotka elävät? En minä jaksa sitä. Asioiden arvostaminen on raskasta. Haluan elää normaalia elämää, johon kuuluu huolettomia itsestäänselvyyksiä. En jaksa olla koko ajan tietoinen siitä, että kaikki voi loppua milloin tahansa.”
Normaalia elämää, huolettomia itsestäänselvyyksiä? Ei tässä pienessä maailmassa.
Lopulta ylevät merkitystasot voi kuitenkin heittää romukoppaan, sillä kirjailijaa itseään varten nämä teokset on viime kädessä luotu. Terapiaksi ja vastauksia antamaan. Siis sanomisen pakosta.
Keskustelin alkuviikosta patologi-sedän kanssa ja hän sanoi erään asian varsin osuvasti: ihminen toimii niin, että alkaa vääjäämättä täyttää tyhjää tilaa mielessään. Päätä askarruttavat asiat saavat seuraukseen joko kysymyksiä, vastauksia tai selityksiä. Patologi onnistui täyttämään omaa tyhjää tilaani termillä idiopaattinen epilepsia* – ei kovin hyvin, mutta vähän alusta kuitenkin.
Johtui se sitten tyhjästä tilasta tai selitysten vähyydestä, tunnistan itsestäni saman (luullakseni) sanomisen pakon. Toistaiseksi se on ilmennyt pienemmässä mittakaavassa, alle 10 000 merkin erissä. Kirjaksi se ei ole hahmottunut, vielä. Kirjan nimi tosin olisi jo valmiina, Kysymyksiä Tuonelan lautturille.
Ihanasti runopoikamaisen kornia, vai mitä?
* Tämä tieto osoittautui myöhemmin vääräksi, ennen aikaiseksi, tai jotain. Miljan kuolinsyy ei koskaan lopulta selvinnyt.
