RSS Feed

HavaintojaKahden lapsen isä

20. maaliskuuta, 2008

Jokainen lapsensa menettänyt joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan SEN kysymyksen. Eli tilanteen, jossa tulisi vastata tavalla tai toisella tiedusteluun ”montako lasta sinulla on?”.

Itse jouduin oikeastaan ensimmäistä kertaa asian eteen perjantaina. Työhön liittyvässä palaverissa väki oli osittain toisilleen tuntematonta, joten aluksi suoritettiin tietysti esittelykierros. Oma vuoroni oli viimeisenä ja alusta saakka seurasin kasvavan ahdistuksen vallassa, kun jokainen perheellinen ihminen kertoi lapsistaan ja perhesuhteistaan.

Oman vuoron mentyä huomasin puhuneeni vain sekavasti itsestäni, taustoistani, töistäni. Perheestä en sanaakaan. Olisin tietysti vain todeta olevani kahden lapsen isä ilman sen suurempia täsmennyksiä. Mutta tuskinpa olisin sitäkään saanut kunnolla sanottua. Koko totuutta en millään olisi pystynyt sylkemään vieraiden ihmisten silmien eteen (ja ne, joilla on läsnä olleista on väliä, toki tiesivät).

Jälkikäteen iski tietysti huono omatunto. Kohtelin väärin lapsiani – niitä molempia. Vaikka toisaalta ihan hyvin tiedän, että mikään pakko ei kertomiseen ollut eikä se muutenkaan olisi ollut järin hyvä tapa saattaa tärkeää tapaamista alulle. Vaan tämäpä on taas niitä asioita, joita ei selitetä järjellä. Nyt yön pimeydessä soimaan itseäni jo varsin synkissä syövereissä, laiminlyönti tuntuu anteeksiantamattomalta. Senkin Juudas, oman elämäsi kieltäjä.

Samalla kammoksun jo kuukausia etukäteen niitä tilanteita, kun lähitulevaisuudessa pitää kaivautua esiin loukostaan ja tutustua pihapiirissä, hiekkalaatikoilla tai puistoissa uusien lasten vanhempiin. En tosin ennenkään ole moisissa ympyröissä sosiaalisuudellani loistanut, mutta oletettavasti Kassu ystävystyy joskus jonkun toisen tenavan kanssa – ja takuuvarmasti joku täräyttää sen kysymyksen joskus muutenkin, luultavasti kun sitä vähiten osaa odottaa.

Tai luultavasti vielä hankalampi kysymys lienee mallia ”onko teillä muita lapsia?”

Voin melkein kuulla korvissani (jos jätetään Eddie Vedderin laulu huomioimatta), kuinka hiljaisuus kohisee kiusallisen kovaa leikkipihan puissa ja pusikoissa rehellisen vastauksen jälkeen. ”Joo, on meillä kaksi lasta. Se toinen on tuolla hautausmaalla”.

Jokainen näihin – tai vastaaviin – tilanteisiin joutuva kehittää tietysti omat selviytymismallinsa ja hyvältä tuntuvat vakiovastauksensa. Tai tuskin sen ääneen sanominen kenestäkään hyvältä tuntuu. Omalla kohdallani on selvästi vielä hiomista.

Tai ehkä pitää opetella näyttämään vielä nykyistäkin tylympää naamaa, ettei kukaan enää halua tulla suotta kyselemään mitään. Sopisi minulle vallan mainiosti.

Jälkihuomio: Väärinkäsitysten välttämiseksi, olen nykyisin kolmen lapsen isä. Kaksi olen onnistunut pitämään hengissä. (marraskuu 2016)


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet