RSS Feed

HavaintojaOhjeita ohikulkeville

25. maaliskuuta, 2008

Tai ehkä ei sittenkään, niitä ohjeita nimittäin. Edellisen raapustuksen synnyttämän keskustelun tiimellyksessä joku toivoi neuvoja siitä, miten olisi hyvä reagoida, jos vaikkapa keskustelussa ilmenee yllättäen vastapuolen kokema lapsen menetys.

Yritin jo tovin verran jopa miettiä, mitä voisin vastata, mutta totesin lopulta olevani väärä ihminen suuremmin neuvomaan muita. Se johtunee siitä, että useimpien ihmisten reaktiot ovat aivan omanlaisiaan – oli kyse sitten suremisesta, surusta kertomisesta tai sen kohtaamisesta ulkopuolisena. Meikäläisen neuvoja noudattava saattaisi todennäköisesti loukata lähimmäisiään jossain muussa kontekstissa.

Pari yleisluontoista empiiristä havaintoa ajattelin silti kertoa. Soveltaminen ja johtopäätökset täysin omalla vastuulla.

Ensimmäinen on se, että kenties ei kannata liikaa miettiä, mitä voi tai pitää sanoa kohdatessaan surevan ihmisen. Moni on osannut minullekin todeta, että ”otan osaa” kuulostaa tyhjältä tai lattealta, hieman pidemmälle ajatelleet ovat oivaltaneet, että sama pätee useimpiin lausahduksiin sellaisissa tilanteissa. Ja rohkeimmat ovat sanoneet, etteivät tiedä mitä sanoa, sanoja ei löydy. Sellainen saattaa jopa pelottaa, ainakin ahdistaa, ja senkin voi vallan mainiosti sanoa ääneen vaikeassa tilanteessa.

Mitenkään asettamatta lähimmäisiä järjestykseen verbaalisen ilmaisukyvyn mukaan voi todeta, että aitous ja vilpittömyys välittyy aina. Vaikka se tarkoittaisikin sanojen puutetta ja ilmenisi avuttomuutena. Se ei haittaa, osaaottavan lähimmäisen ei tarvitse tarjota valmiita vastauksia. Eikä niillä tyhjyyttään kumisevilla sanoilla tosiaan useimmiten ole suuresti merkitystä.

Samasta syystä surevan ihmisen loukkaamista omilla sanoille on turhaa liiaksi potea. Menee luultavasti vain pää sekaisin, eikä silti tiedä, mitä voi/uskaltaa/kannattaa sanoa. Olen näitä tilanteita nyt kohdannut melkeinpä loppuelämän tarpeiksi – kunpa sen saisikin itse päättää – enkä silti luultavasti tiedä, mitä sanoa, kun itse joudun seuraavan kerran kohtaamaan toisen ihmisen surun.

Sitä on kutakuinkin mahdotonta kertoa, miten kannattaisi reagoida, jos joutuu yllättäen sen eteen, että joku kertoo menettäneensä lapsen tai läheisen. Sitä tuskin voi harjoitella, ja vielä vähemmän feikata.

Yleisellä tasolla kannattaa ehkä vain miettiä, että haluaako ihan oikeasti tietää ”mitä kuuluu”. Tai onko varmasti valmis kuulemaan sen tarinan kunkin perheen lapsiluvun takana. Huolettomasti ilmoille heiteltyjen painavien kysymysten ja vaivaantuneiden hiljaisuuksien välillä on luullakseni melko vahva korrelaatio,

Toinen isompi huomio liittyy erilaisiin suruihin ja niistä puhumiseen. Moni lähimmäinen ja jokunen täälläkin vieraillut on varmasti aivan vilpittömästi pitänyt oman lapsen menettämistä ”pahimpana asiana mitä ihminen voi kokea”. Minun kohdallani se on vallitseva asiantila, mutta en silti pidä ihmisten surujen arvottamista tarpeellisena.

Tavoittelen tällä sen suuntaista aihiota, että kunkin ihmisen tai perheen elämässä omat surut ovat aina maailman suurimpia – juuri siinä omassa pienessä maailmassa. Avioero, työpaikan menetys, yleinen maailmantuska, lemmikin kuolema tai vaikkapa keskenmeno ovat kaikki legitiimejä ja omalla tavallaan täysin vertailukelpoisia kriisejä elontiellä.

Siksi surevankaan lähimmäisen seurassa ei tarvitse vähätellä tai mitätöidä omia murheitaan. Vastapuoli ei sitä luultavasti kaipaa. Ainakin minun kohdallani tähän tarjoukseen kannattaa tarttua, siinä määrin empatiavammainen tätä nykyä olen lähikontaktitilanteissa.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet