RSS Feed

HavaintojaRiittämättömyydestä

15. maaliskuuta, 2008

Riittämätön vanhemmuuskin on tarpeellista. Melko yksinkertainen, ehkä jopa hieman höntiltä kuulostava väite. Kuitenkin sellainen, joka pelastaa henkiä.

Tuo ajatuksen aihio tuli ensimmäisen kerran mieleen joskus viime kesäkuussa, elämän tyrmäämänä, oman avuttomuuden armoilla ollessa. Miljan kuolema nosti monien muiden ajatusten ohella pintaan myös vahvan syyllisyyden, milloin mistäkin asiasta. Kun mitään ei enää voinut tehdä, päällimmäiseksi mieleen jäivät kaikki asiat, joissa olimme kevään aikana olleet huonoja, kärsimättömiä ja väsyneitä vanhempia.

Syyllisyydet muuntuivat ja osin jopa haihtuivat ajan mittaan, mutta ajatus riittämättömän vanhemmuuden tarpeellisuudesta osoittautui melkoiseksi oljenkorreksi. Se oli ensimmäisiä ehjän tapaisia ajatusrakennelmia niinä sumussa vaeltamisen viikkoina.

Vaikka lähimmäiset olisivat vakuutelleet mitä vanhemmuutemme laadusta (en tiedä, en muista paljoakaan kesästä), meidän oli myönnettävä itsellemme se, että jokainen äiti ja isä on toisinaan huono, tai ainakin riittämätön. Suuri oivallus – ainakin omasta mielestäni, saa olla eri mieltä – oli siinä, että vanhempien ajoittainen riittämättömyys ja pienet laiminlyönnit ovat luultavasti jopa tarpeellinen osa lapsen elämää.

Yleisemmällä tasolla aatos liittyi siihen, että jos lapsi ei koskaan kohtaa näitä asioita turvallisessa kotiympäristössä, iso paha maailma voi olla kohtuuton paikka, kun sinne jossain vaiheessa omillaan joutuu. Meidän osaltamme se oli osa anteeksiantoa itselle. Myönnytys sille, että Miljan oli ehkä sittenkin ollut ihan hyvä olla meidän kanssamme. Olkoonkin, että viimeiseksi jäänyt kevät jätti kauhean paljon sanomatta jääneitä anteeksipyytämisen aiheita.

Tuo oivallus on viime päivinä palautunut takaraivoon, kun on tullut pyöriteltyä nykyistä, jokseenkin repaleista vanhemmuutta. Kun ei ihan aina kympillä jaksaisi olla läsnä tai toisinaan pillahtaa itkuun täysin (läsnä olevasta) lapsesta riippumattomista syistä, pitää vähän muistutella itseään siitä, että joskus saakin olla heikko.

Tarkoitus ei toki ole rakentaa tästä mitään alitajuista tekosyytä sille, ettei jaksa hoitaa lastaan. Pikemmin päinvastoin. Sitä jaksaa ehkä jopa paremmin yleisesti ottaen, kun muistaa olla armelias itselleen. Asia kuitenkin mietityttää kovasti, pikkumies kun alkaa selvästi olla sellaisessa iässä, että hahmottaa jo vanhempiensa rajallisuutta. Iskä on tietty pojalle täydellinen olento vielä vuosia (toivottavasti), mutta kyllä hän jo tuntuu aistivan ”lähihoitajan” tunnelmia selvästi.

Hiljalleen tässä raahaudutaan eteenpäin. Yksi kirjaimellisesti, kaksi kuvaannollisesti. Rajallisin voimin, riittämättömin kyvyin.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet