RSS Feed

HavaintojaTunneilmastonmuutos

29. maaliskuuta, 2008

Kovasti mietityttää taas tämä elämisen luonne. Uudessa elämässä suuria muutoksia eivät tarjoa ainoastaan konkreettiset mullistukset, vaan tuntemattomaan maailmaan joutuneen harhailijan on pitänyt opetella tulemaan toimeen myös itsensä ja päänsisäisen ilmapiirin kanssa.

Aika moni aiemmistakin raapustuksista on tavalla tai toisella sivunnut tunteita ja tuntemuksia. Melko lailla kuperkeikkaa heittänyt tunne-elämä on laajemminkin aihepiiri, josta voisin luultavasti avautua vähintään puolikkaan kirjan kerrallaan. Ehkä niin teenkin – tunne kerrallaan. Nyt pollassa pyörii kuitenkin kokonaisvaltaisesti oma tunneilmasto kaikkine vaihteluineen.

Tunteita ei aina ole helppoa käsitellä, ainakaan minun. Varsinkaan, kun ne ovat uusia ja vieraita olotiloja. Vielä vaikeampaa niitä on saada mahtumaan pääkoppaan, kun tuntemusten mittakaava kasvaa ihmistä suuremmaksi. Suurmiehet siteeraavat aina itseään, joten palaan lauseeseen, jonka olen kirjaillut viime kesäkuussa:

”Todellisen äärikokemuksen löytää ihan sisältään, jos joskus joutuu henkisesti täysin paljaana ja suojautumiskyvyttömänä vastaanottamaan omia äärimmäisiä tunteitaan, vailla kohtuuden rajaa tai minkäänlaista kontrollia.”

Tuo muotoilu tuntuu oikealta vieläkin. Taakse jäänyt olematon kesä on muistoissa melkoista puuroa, mutta viiltävän kirkkaasti muistan ne tunteiden hyökyaallot, jotka ihmisrauniota riepottelivat. Ja tekevät sitä vieläkin toisinaan. Pelot, syyllisyydet, viha ja katkeruus (kyllä, sekin on normaali tunnetila eikä häiriö mielenterveydessä) ovat vaikeasti käsiteltäviä asioita, kun niiden synnyttämät kysymykset ovat hirvittävän suuria. Tai kun niitä ei pysty kohdistamaan mihinkään tavanomaiseen.

Näiden tunteiden kanssa elämään opettelu on vaatinut aikamoista työtä, vaikkakin ihan harrastepohjalta ilman korvausta tai palkitsevuutta. Itse en sitä osaa arvioida, mutta ne ovat jo sanoina niin suuria, että varmasti ne ovat muuttaneet minua ihmisenä ulkoisestikin.

Arkipäiväisempien tunteiden kohdalla muutos on ollut selkeämpää. Turhautuminen leimaa suhtautumistani useimpiin vastoinkäymisiksi luokiteltaviin asioihin. Toisaalta alistuneisuus elämän sattumanvaraisuuden edessä vie välillä mukanaan. Siitä seuraa keskimääräistä suurempaa välinpitämättömyyttä monia asioita, ihmisiä ja maailmanmenoa kohtaan. Sen havaitseminen on hetkittäin kivuliasta, vaikka välillä sekään ei suuremmin kiinnosta – kuten kuvaan kuuluu.

Sikäli kun olen jaksanut kiinnostua, olen muutaman tovin verran potenut sitä, että tällä kaikella on varmasti vaikutuksia myös muihin ihmisiin. Joku muu voisi varmasti kuvailla paremmin sitä, miten vertauskuvallinen empatia-mittarini lienee jämähtänyt suht tukevasti pakkaslukemiin. Tuntuu kuin päivä päivältä ymmärtäisin paremmin palkkamurhaajan sielunmaisemaa. En toki ole silti harkinnut alanvaihtoa.

Mutta jos joskus muinoin olin vain itsekäs ja jokseenkin kyyninen, nyt tunnen itseni ajoittain lähes nihilistiksi. Kovinkaan monen viime kuukausien kuohuissa kadoksiin joutuneen ihmisen perään en ole huhuillut. Urheilupiireissä lähestymistapaa kutsuttaisiin niin sanotuksi What have You done for Me lately –periaatteeksi.

Tätä arveluttaa jopa kirjoittaa, mutta muiden ihmisten murheista ja kuopista elontiellä on tullut melko ilmavia ja ohileijailevia asioita. Se tuntuu jopa pahalta, jos sitä pysähtyy miettimään. Useimmiten en ole pysähtynyt, ja korjaavia toimenpiteitä en ole vielä edes harkinnut.

Kaikessa tässä on kyse jonkinlaisesta itsesuojelusta, luulisin. Kun kovalla työllä on uskaltautunut antamaan itsestään kaiken, luomaan tunnesiteen sydänjuuria myöten, sen siteen pirstoutuminen atomeiksi sattuu enemmän kuin sanoilla pystyy kuvaamaan. Nyt jaan tuntoni ja tunteeni äärimmäisen valikoidusti (tämänkin ihan näin meidän kesken…) – sitä en vielä tiedä, onko kyseessä määräaikainen vai toistaiseksi voimassa oleva asiantila.

Elinikäennusteiden perusteella vuosia on edessä vielä jokunen, joten iso kysymys lienee se, minkä tien valitsen jatkossa.

Pääsenkö vähemmällä vaivalla ja pienemmillä kivuilla suojelemalla itseäni? Vai sulatanko suojakuoren napajäätikön tavoin ja maalaan rintaani jälleen maalitaulun elämän jakelemia osumia varten? Tuhlailenko tunteitani vai säästänkö viisaasti kauniimman(?) puolen itsestäni jo valmiiksi valituille harvoille? Elämä olisi aika lailla selkeämpää ilman tunteita, mutta sellaisena se tuskin olisi yhtään sen enempää elämisen arvoista kuin nykyinenkään räpellys.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet