Hautajaisista voi näemmä selvitä hengissä, jos ne eivät ole omat. Useamman päivän kammoksuin etukäteen lauantain hautajaisia, jotka kuitenkin sujuivat lopulta pelättyä paremmin. Muutama ahdistuksen hyökyaalto vyöryi ylitse, mutta jotenkuten kasassa onnistuin pysymään.
Kirkko itsessään oli yllättävän helppo paikka, vaikka alttarin ja arkun näkeminen toikin mieleen sen hetken, kun edellisen kerran seisoin tärisevänä rauniona pienen arkun vieressä. Pienen valkoisen arkun – niin pienen, ettei sellaisia saisi edes olla.
Muilta osin kirkonmenot sujuivat puolivirallisen valokuvaajan roolissa, ehkä hyvä niin. Yleisesti ottaen huomasin, että kirkollinen toimitus tuntui parin edellisen kerran tavoin (Miljan siunaus, Kassun kaste) täysin tyhjältä sanahelinältä. Niillä puheilla ja rituaaleilla ei ole minulle mitään tarjottavaa. Moni varmasti reagoi suruun aivan päinvastaisesti, mutta minä olen saanut sekalaisille epäilyilleni vahvistuksen.
Kotimatkalla tajusin selvinneeni niin hyvin siksi, että olen kohdannut tämän tuoreen surun kuin ulkopuolisena. Mieleni ei missään vaiheessa ole päästänyt siihen suruun kiinni, kapasiteetti ei vain riitä. Se on ehkä ollut paitsi armollinen, myös ainoa mahdollinen selviytymiskeino, pelkässä muistojen nostattamassa ahdistuksessa on jo riittämiin pureskeltavaa.
Kovin kevyt urakka tämäkään siunaustilaisuus ei silti ollut. Ilman sen kummempia ponnistuksia olo oli kotiin päästyä kuin pahoinpitelyn jäljiltä. Voimaton, särkynyt, turta. Henkisesti parin tunnin skarppaaminen oli sitä luokkaa, että vähäiset energiavarannot hupenivat tyystin. Murhe puski pintaan vasta iltamyöhällä kotoisemmalla hautausmaalla käydessäni. Pettymys, katkeruus ja ikävä tulivat kaikki kylään samalla kertaa.
Ajatuksia sain kasattua lauseita muistuttaviksi rakennelmiksi vasta tänään. Mieluusti olisin nyt muutaman vuoden ilman yksiäkään maahanpanijaisia.
