RSS Feed

HavaintojaJähmettyneet leikit

2. huhtikuuta, 2008

Tein mielikuvaharjoituksen ja eläydyin siihen, miltä tuntuisi seisoskella muina miehinä keskellä ruuhkaista moottoritietä. Pysähdyin katselemaan ja muokkaamaan kuvia elämättä jääneeltä kesältä. Tuijotin ruutua ja jäin sen vyöryn alle.

Kuvia keskenjääneistä leikeistä, kuvia elottomiksi väsähtäneistä nukeista, karmiva ruutu viimeiseksi jääneestä lego-talosta, jonka tekeminen päättyi riitaan. Kuvia, joita oli pakko ottaa – taltioida edes se jälkeenjäänyt hetki. Ja kuvia, joilla on pakko itseään kiusata.

Kuviin on helppo takertua, kun ei muutakaan ole. Voi edes hetken miettiä, miksiköhän nukkekodin asukkaat ja huonekalut jäivät juuri niihin asentoihin ja paikkoihin. Tai voi muistella sitä, miksi niitä hiuspinnejä pitikään ripustaa pehmoeläinten korviin.

Monet tavarat ja asiat ovat edelleen paikoillaan kuin omistajansa paluuta turhaan odottamassa. Yksittäiseen kuvaan voi toviksi pysähtyä, sen pystyy käsittelemään, mutta kokonaista näkymää on silmiensä edessä vieläkin vaikeaa sietää tietoisesti.

Joihinkin tavaroihin on jo kajottukin. Isoja kynnyksiä on ylitetty – tavaroita siirretty ja siivottu, niiden pariin on päästetty jo muutama muu lapsi. Jotkut kuluvat jo uudelleen autuaan tietämättömän pikkuveljen käsissä, uusia merkityksiä ja nimiä hakien.

Pienen punaisen lapion vein autotalliin ja pienen punaisen haravan hautakiven taakse. Ensimmäisellä siivosin oven edustalta kyyryssä talven vähät lumet, jälkimmäisellä olisin halunnut siivota syksyn jäljet kummulta. Mutta sitä haravaa tarvitsi joku ymmärtämätön enemmän ja vei mennessään.

Toiset tavarat taas on visusti siivottu pois muiden ulottuvilta. Niistä on tullut pyhäinjäännöksiä ja kadotetun elämän muistomerkkejä. Nukkekoti muumioituu ja rakkaimpia ystäviä ei joko enää ole tai niitä ei anneta kenenkään käsiin. Maija ja Niisku katsovat tyhjin silmin kaapin päältä, Puppe ja Pyry lähtivät mukaan viimeiselle matkalle (miten voi leluelukkaakin olla ikävä?). Ne tavarat eivät ole enää tästä maailmasta.

Jotain on annettu poiskin. Äidiltä periytynyt 70-luvun muovinen hiekkalaatikko-Mersu on nykyään parhaan ystävän ”arvoautojen” hyllyssä. Sinne pieni ihminen ymmärsi sen laittaa ihan itse, komeiden pienoismallien viereen asetti virttyneen muovinpalan. Meille se edustaa sitä kenties katteetonta toivetta, että edes joku lapsista muistaisi edesmenneen ystävänsä vielä vuosienkin päästä. Sanovat, että niin kauan kuin sinut muistetaan, olet jollain tapaa elossa.

Toisaalta kirjat pölyttyvät hyllyssä entisessä järjestyksessä. Niitä en itse uskalla edes avata. Rakkaisiin sanoihin ja tarinoihin kätkeytyy niin paljon entistä elämää, ettei sitä uskalla vielä kohdata. Sanovat, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Joskus se on myös toisin päin.

Tatut, Patut, Muumit, Kunnakset, tiikerit ja pikku-karhut eivät mahdu tähän maailmaan. Vain Myssy-Kasperin muisto on joka päivä läsnä. Uudet lorut, uudet tarinat, kaikki ne on uudelleen etsittävä.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet