RSS Feed

HavaintojaKuolema kävi taaas kylässä

3. huhtikuuta, 2008

Varsin sekavat aatokset ovat olleet seuralaisiani viime päivinä. Viikonloppu kului sulatellessa suruviestiä vaimoni isoäidin poismenosta. Valoisampiakin päiviä on nähty.

Vanhan ihmisen kuolema on sinänsä ymmärrettävää, jollain tapaa hyväksynnän rajoissa olevaa. Kuoleminen on osa elämää, tässä tapauksessa sen totuuden kykenee hyväksymään, toisin kuin pienen lapsen ja elämättä jääneiden vuosien kohdalla.

Vaikka kirkasnäköisyyden hetkenä pystyy ajattelemaan, että ”ehkä näin oli parempi”, suru on luonnollisesti silti läsnä. Surutalossamme uutinen nosti jälleen pintaan kipeitä tuntemuksia. Kun alakulon matopurkin kantta vähänkin raottaa, sieltä ryömii esiin monenlaisia lieroja – muistikuvia, ikävää, ahdistusta, katumusta, katkeruutta.

Tosin jonkinlainen henkinen turtumus luo kiviseinän vahvuista suojamuuria ihmisraunion ympärille, kaikki ei tunnu pääsevän läpi. Toisaalta omista tuntemuksista päällimmäisenä on angsti tulevista hautajaisista. Jo pelkkä ajatus kirkosta, painostavasta hiljaisuudesta ja arkusta saa pään ylikierroksille. Tilaisuus itsessään ahdistaa, mutta se myös repii auki haavoja, jotka hädin tuskin ovat ennättäneet hieman rupea kasvattaa.

Jos vanhassa elämässä on paljon, mitä haluaisin muistaa paremmin, on myös joitakin asioita, joita en niin tarkkaan haluaisi enää nähdä mielikuvissani.

Surun kohtaaminen on varmasti aina raskasta, mutta kun jokapäiväinen elämä on jo valmiiksi horjuvaa raahautumista, sietokyky on heikko. Tuntuu toisinaan siltä, että elinvoima virtaa niin ohuissa piuhoissa, että pieninkin vastoinkäyminen voi katkoa niitä – puhumattakaan elämän ja kuoleman kokoisista asioista.

Väkisinkin sitä tulee syytäneeksi tyhjyyteen äänettömiä kysymyksiä: ”Eikö tämä sonta nyt jo toviksi riittäisi?” Vastausten suhteen on vielä hiljaisempaa.

Suremisestakin tulee tapoineen ja henkisine rutiineineen hiljalleen arjen kaltaista, kalvavista tunteista taas ei koskaan. Luullakseni joku vertainen, saman kokenut (tarkat sanat ja sanojan olen hukannut), muotoili asian joskus kerrassaan osuvasti – kuolema tuli meille tuttavaksi, mutta ystäviä meistä ei koskaan tule.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet