RSS Feed

HavaintojaEdistysaskeleita

15. toukokuuta, 2008

Pienin askelin on ihmisraunion edettävä. Mutta kun aikansa taapertaa, saattaa johonkin päätyä. Tämän ajatuksen vangitsin eilen wieniläisen ostoskadun vilinässä.

Pikkuveikka syntyi kesän vaihtuessa syksyyn. Tuolloin koko maailma oli kaatumaisillaan päälle. Sairaalan vauvaosaston oma huone käytävän perimmäisessä nurkassa oli sopiva paikka käpertyä. Siellä välttelimme ihmiskontakteja, kuulostelimme olisiko mahdollista mennä käytävälle kohtaamatta ketään. Yritimme olla kuulematta seinän takana vierailulla käyvien ylpeiden sisarusten riemua.

Muu maailma ei ollut meitä varten.

Joulun tullen talven pimeys oli nielaisemaisillaan meidät syleilyynsä. Lähes elottomaksi hiljentyneen kesäkaupungin vuokramökissä oli helpompaa vältellä edellisen joulun onnellisia muistoja, toisten ihmisten juhlamieltä, armottomia muistutuksia kadonneesta. Makaronilaatikosta riitti ruokaa pyhiksi ja lähes autioille kujille oli hyvä livahtaa kävelylle iltapäivän hämärässä.

Ulkomaailmaan uskaltautui jo, ilman turhan monen ihmisen katsetta. Ilman kodin turvaa pärjäsi tovin.

Toukokuisen kaikkien äitien päivän lähestyessä kevään kirkas valo repi vääjäämättä auki vähänkin arpeutuneita haavoja. Pakoon oli taas päästävä. Nyt saattoi jo heittäytyä ihmisten ilmoille, muukalaisena muukalaisten joukkoon. Suurkaupungin vilinässä surukin jää elämänvirran jalkoihin. Toisaalta hiljaisina hetkinä sekin on vahvasti läsnä – muistuttaen matkan perimmäisestä syystä. Ja siitä, miten perheemme ei enää ikinä ole missään kokonaisena läsnä.

Joskus pakeneminen on itselle armeliain ratkaisu. Mutta vielä syksyllä olisimme luultavasti vain hukanneet itsemme yrittämällä jotain niin vaativaa kuin ulkomaanmatka.

Lyhytkin pakoretki antoi paljon: armeliaan hengähdystauon, tilaa ajatuksille, aikaa toisillemme, elämyksiä (kulttuuria, historiaa, nautintoa – kuinka onkaan ikävä edellisen elämän helppoja riemuja). Se myös opetti paljon nykyisen olemisen hauraudesta. Mustat aukot vaanivat maailmallakin, ei niitä pääse pakoon. Toisaalta arkisen materiaaliset vastoinkäymiset, kuten kameran hukkaaminen, voivat suistaa ulkoisesti ehjän näköisen miehen raiteiltaan.

Niissä kuvissa olisi ollut jotain korvaamatonta. Valoa, tunnetta, nautintoa. Ihan aitoja hymyjä – meillä kaikilla. Kuin lupauksia jostain ehjemmästä elämästä. Saisipa niitäkin kameran tavoin kaupasta uusina.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet