RSS Feed

HavaintojaIhmisrauniot nojaavat toisiinsa

4. toukokuuta, 2008

Jokunen lukija on kysellyt sitä, miten vaimoni on selviytynyt uudessa elämässämme. Monta päivää olen moista pähkäillyt, mitä tästä aiheesta sanailisin. Yleisellä tasolla vaikeus liittyy siihen, että olen tällä hetkellä kenties väärä ihminen arvioimaan kenenkään ihmisen kuulumisia tai jaksamisia. Antennit taitavat olla turhan harvoin vastaanotto-asennossa.

Siitä olen kuitenkin varma, että – kuten itsenikin kohdalla – selviytymisestä ei voi puhua. Se ei tunnu millään muotoa oikealta termiltä kuvaamaan tätä eteenpäin raahautumista. Monella tapaa Erjalle suoriutuminen päivästä toiseen on luultavasti ollut vielä vaikeampaa kuin minulle.

Miehenä voin vain kuvitella, millainen kokemus raskaus on hormonimyrskyineen. Puhumattakaan siitä, millaista se on surun runnomana. Kassun odotuksen viimeiset kolme kuukautta ovat muutoinkin pitkälti sellaista aikaa, josta en paljoakaan pysty kertomaan. Melko sankkaan sumuun on se aika vajonnut.

Synnytykseen valmistautuminen oli meille molemmille rankkaa. Onneksi meillä oli edes toisemme, kukaan muu ei täysin tuntunut ymmärtävän, kuinka pelottava asia lapseen maailmaan saattaminen on, kun alkeellisinkin perusturvallisuus on täysin kadonnut. Jälkikäteen ajatellen synnytys varmaankin sujui lopulta paljon ajateltua paremmin, luulisin. Erja totesi kokemuksen olleen kaikesta huolimatta voimia antava: jotenkin siitä suoriuduttiin, ilman suuria ongelmia, tuloksena terve ihmistaimi.

Pikkuveikan syntymän jälkeinen aika oli synkkää. Kamalaa edes sanoa noin, kun on kyse odotetusta uudesta elämästä, mutta turha kai on muuta väittää. Kaikki haavat repesivät taas uudelleen täysin auki, kipeät tunteet puskivat pintaan tuoreelle äidillekin.

Synnytyksen jälkeinen masennus on käsittääkseni kohtuullisen yleistä aivan tavanomaisenkin lisääntymisen yhteydessä – en osaa arvioida, mikä oli sellaisen ja surun suhde, mutta Erjalle arkinen eläminenkin kävi ajoittain kovin raskaaksi.

Ulkoinen apu, Kassun välittämä elämänvoima ja lähimmäisten tuki ovat auttaneet siinä määrin, että jokapäiväisen elämän voi kai sanoa jollain tapaa sujuvan kaikilla perheenjäsenillä. Omat vaikeudet ja heikot hetket vaanivat itse kullakin jokaisen mahdollisen kulman takana, mutta toistaiseksi olemme yksin tai yhdessä saaneet raavittua toisemme kasaan kerta toisensa jälkeen.

Minulla on arjessa tukena työ, mahdollisuus keskittyä johonkin omasta elämästä irralliseen, ja tilaisuus päästä välillä toisenlaiseen, lähes huolettomaan maailmaan. Erja taas on päivästä toiseen pääasiallisesti kodin seinien saartamana – kasvokkain jokaisen kipeästi menneestä muistuttavan asian kanssa.

Vuosi sitten tähän aikaan toiveissamme oli täysin erilainen uusi elämä. Erja odotti jo innolla kiireetöntä aikaa vauvan ja Miljan kanssa, suunnitelmat yhteisistä iloista olivat suuria. Sopeutuminen päinvastaiseen todellisuuteen on ollut monin tavoin kivuliasta. Pikkumiehemme tuo paljon iloa jokaiseen päivään, mutta samalla hän muistuttaa kasvaessaan joka hetki siskostaan, joko tutuilla piirteillään tai eroavaisuuksillaan. Se on Erjan todellisuutta aamusta iltaan.

Minusta ei varmasti ole ollut riittävästi tueksi. Vaikka mieli haluaisi, voimat eivät riitä. Keskinäistä suhdettamme miettiessä mieleen nousi kuva kahdesta rapautuneesta rauniosta, jotka onnekseen ovat sortumiseen sijaan kallistuneet nojaamaan toisiaan vasten. Perustukset ovat toivottavasti niin vahvat, että rauniot pitävät toisiaan pystyssä peruskorjauksen valmistumiseen saakka.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet