RSS Feed

HavaintojaKatkeruudesta

29. toukokuuta, 2008

”Katkeruus on vain käsittelemätöntä surua”, sanoi eräs päänkorjaaja viime kesänä. Keskellä musertavinta raivoa. Se kuulosti oudolta jo silloin, teki mieli protestoida. Tilaisuuden tullen olisin ehkä vaatinutkin häntä tilille lausumastaan myöhemmin, mutta ei sitä silloin osannut eikä myöhemmin ollut enää mahdollisuutta.

Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä enemmän tuo lause on närästänyt. Minullako ei olisi oikeutta olla katkera, kun elämä on näyttänyt järjettömyytensä kohtuuttomimmalla mahdollisella tavalla? Miksi katkeruus pitäisi nähdä vain jonkinlaisen mielen tasapainon järkkymisenä, kun minusta se on varsin perustavanlaatuinen inhimillinen tunne?

Siis todellakin, tunne. Mielestäni ihan oikeutettu pettymyksen, epätoivon ja kiukun ilmaus ihmisellä, jota on lyöty ilman näkyvää syytä silmille niin lujaa, että aivoissa asti sattuu.

Kovasti jäi moinen vaivaamaan. Sekä katkeruus että ajatus sen luonteesta. Tai oikeastaan itse katkeruus elämää kohtaan ei ole suuremmin vaivannut, koska olen kokenut tuntemukseni olevan oikeutettu. Siinä määrin kysymys mietitytti, että piti oikein perehtyä teemaan huolella.

Katkeruus innoitti niin paljon, että ostin jopa kirjan sen vuoksi, Antti Nylénin erinomaisen esseekokoelman ”Vihan ja katkeruuden esseet” (Savukeidas 2007). Myönnettäköön toki, että siihen oli myös muita syitä ja ostan ihan liikaa kirjoja muutoinkin, mutta se on toinen tarina se. Nyléniltä hain vetävän otsikon takaa vastausta päänvaivaani, molemmilla kuvatuilla tasoilla.

Esseet tarjosivat valaisevia vihjeitä siitä, mitä viha ja katkeruus voivat ilmaisun keinoina merkitä, mutta omaan pähkäilyyni sain vahvistusta vasta Nylénin Turun Sanomille antamasta haastattelusta. Siinähän se oli, selkeästi muotoiltuna kun tilauksesta:

”Katkeruushan on apeutta siitä, että on tapahtunut jotain peruuttamatonta ja täysin itsestä riippumatonta. Katkeruus on eksistentiaalinen perustunne, että asiat ovat miten ovat, eikä niille voi tehdä enää mitään. Eihän siinä voi kuin repiä huumoria jostakin.” (TS 27.11.2007)

Peruuttamatonta. Täysin itsestä riippumatonta. Mitään ei voi enää tehdä. Just niin. Elämänhallinnan illuusiossa leijailleelle ihmiselle tuollaisten asioiden kohtaaminen on valtavan tylyä. Ja katkeroittavaa, kuten ehkä on jo selvinnyt.

Esseistille tietynlainen yleiskatkeruus näyttää olevan melkoinen ilmaisuvoiman lähde, se on jopa rohkaisevaa. Oma katkeruuteni on varsin spesifiä, mutta tavallaan äärimmäisen voimaannuttavaa. Se on omiaan ajamaan ihmisraunion sängystä ylös, vaikka ihan äkkiseltään ei aina keksisi mitään varsinaista tarvetta siihen.

Ajan mittaan on kirkastunut ajatus katkeruuteni perimmäisestä luonteesta. En niinkään ole katkera oman elämäni pilalle menemisestä – siihen olen jo alistunut, ja sille voi vielä jotain tehdäkin, ehkä. Syvällisimmin olen katkera siitä syyttä ja varoituksetta tärvätystä viattomasta elämästä. Pienen ihmisen kaikista elämättömistä vuosista. Kaikista toteutumattomista odotuksista ja mahdollisuuksista. Kauniilta näyttäneestä elämästä, joka lastani odotti.

Niin pitkälle en ole vielä päässyt, että näkisin, onko katkeruuteni pysyvä asiantila. Kai sitä voisi toivoa, että ei olisi.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet