RSS Feed

HavaintojaKesäuusinta (teräväpiirtona)

7. kesäkuuta, 2008

Tasan vuosi sitten vastaavana keskiviikkona näin Miljan viimeisen kerran elävänä. Silloinkin hän nukkui, hiivin aamuvarhaisella ovesta ulos ja Helsingin junaan. Nyt keskiviikkona istuin illan hiljetessä jälleen kerran hautausmaalla, tuijottamassa mustaa kiveä. Yrittäen edelleen ymmärtää, edes vähäsen, miten tässä näin on käynyt.

Muistan kipeällä tavalla, kuinka onnellista elämä oli tasan vuosi sitten. Muistan sen itsekkään onnen, kun pitkän harmaan jakson jälkeen omat asiat olivat loksahtaneet kohdalleen. Ja tavoitan yhteisen onnentunteen kaikkien perheenjäsenten unelmien lähenemisestä. Unelmat toisesta lapsesta, täydellisestä perheestä, pikkusiskosta, uusista yhteisistä jutuista, kotiin jäämisen odotuksen, toiveet kaikkien hyvästä mielestä.

Se pakahduttava hyvä olo tuntuu nyt lähes sietämättömältä. Haluaisin unohtaa sen kepeän huolettoman marssin kohti kuilunreunaa, ja muistaa sen sijaan jotain muuta.

Viime vuonna tähän aikaan sulattelin upean päivän antimia. Uuteen työhön tarttumisen huumaa, helteistä kesäiltaa Olympiastadionilla (Suomi-Belgia 2–0, Bupi-huuhkajan ”debyytti”), kävelyä mukavissa merkeissä sekä stadikalle että sieltä takaisin. Mennessä pitkä jutustelu puhelimessa Miljan kanssa, rautatiesillalla pysähdyin kertomaan alta puksuttavista junista, hellepäivän kuulumisten kyselyt.

Illan hämärtyessä käyskentelin kämpille Kaisaniemen liepeillä, vuodatin Erjalle ylitsepursuavaa hyväntuulisuuttani, yritin tsempata väsynyttä rakastani. Tunsin siitäkin keskustelusta erikseen onnellisuutta, arjessa muistaa liian harvoin todella puhua toiselle.

Luotin elämään, uskoin itseeni (pitkästä aikaa), yöllä käperryin itsetyytyväisyyteni ja nukahdin autuaasti.

Torstainkin muistan hyvin, liian hyvin. Pitkän työpäivän, ensimmäisen ison jutun onnistuneen työstön (minun juttuni, siinä lehdessä, koko aukeama!). Hahmotan lähes yksityiskohtaisesti reitin, jota kuljeksin Helsingin keskustassa ostoksilla. Saan jonkinlaisen otteen soitosta kotiin, toisessa päässä oli lammasaitauksilla käynyt onnellinen – normaalilta kuulostanut – lapsi. Illan päätteeksi omahyväinen tyytyväisyyden tunne siitä, että saa rauhassa, vailla velvollisuuksia lueskella, nukahtaa yön hämärissä kuulokkeet tulvillaan musiikkia.

Muistan myös sen, että torstai olisi työvuorolistassa ollut vapaapäivä. En viitsinyt heti lähteä takaisin kotiin. Ajattelin hoitavani viikon hommat ensin, pitäväni ehkä vapaata viikonloppuna. Sen päätöksen kanssa joutuu elämään, nyt ja aina.

Haluaisin muistaa paremmin vaikka niiden puheluiden sisällön. Mitä pieni ihminen kokikaan jakamisen arvoiseksi viimeisenä iltanaan? Tiistain viimeisistä yhteisistä hetkistä haluaisin tavoittaa jotain muutakin kuin nykyään kurkkua kuristavan jäätelöauton äänen.

Haluaisin niin kovasti. Jotain ihan muuta. Ilman muistia ei ole menneisyyttä, mutta näistä kuvista ei ole kuin kidutusvälineiksi.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet