RSS Feed

HavaintojaIhmisen tapainen

10. joulukuuta, 2008

Kirjoittaminen on ollut minulle tärkeää niin kauan kuin jaksan muistaa. Umpimielisyys pysyy loitolla, kun pusertaa aatoksia ihmisten ilmoille säännöllisesti. Parina viime päivänä olisin jollain tapaa halunnut purkaa pahoinvointiani sanoiksi, mutta en vain ole kyennyt.

Se toi mieleen viime kesäkuun. Kaiken muun kammottavuuden keskellä lamaannus oli sitä luokkaa, että kokonaisten lauseiden kirjaileminen tuntui ylivoimaiselta. Opetellessani uudelleen kirjoittamaan kasasin jonoiksi puolikkaita lauseita. Runoiksi niitä ei kehtaa nimittää, mutta jonkinlaisia ajatuksia ehkä tallentui uuden elämän ensimetreillä:

Olipa kerran
iso karhu, keskisuuri karhu ja pikkukarhu
kunnes pikkukarhu vietiin meiltä pois

Mitä on iso ilman pientä?
Miten voi olla keskisuuri
ilman vertailukohtaa?

Miten pieni voi isostakin tulla
kun kaiken lyö pirstaleiksi.

Meillä todellakin oli talossa kolme erikokoista karhua pienen ihmisen maailmassa – monien muiden roolien ja hahmojen ohella. Moinen hassuttelu oli ihanimpia puolia karhuperheen arjessa. Ja yhtäkkiä se kaikki menetti merkityksensä. Runsasta vuotta myöhemmin se kaikki tuntuu hirveän etäiseltä, kauan sitten kerrotuilta tarinoilta.

Suruvuosi on jäänyt selän taakse suht sakeaan sumuun, suru tosin ei ole hälvennyt minnekään. Yritän kovasti miettiä jonkinlaista välitilinpäätöstä, mutta en saa sellaista otetta elämästäni. Vain yksitellen saan poimittua särkyneitä palasia – niitä pirstaleita.

Johonkin on vuodessa edetty. En oikein tiedä minne, mutta jokin on muuttunut. Vuoden takainen paniikki, hengityksen salpaava angsti ja totaalinen lohduttomuus ovat laimentuneet ajoittaisiksi puuskiksi.

Vaikka asioita on vaikeaa tavoittaa vuoden takaa, keho muistaa. Torstai-illan synkimpinä hetkinä tunnistin saman kurkkua ja rintakehää kuristavan hädän, johon luulin silloin tukehtuvani junassa yksin istuessani. Eilen tajusin jo parin päivän ajan vaivanneen vatsakivun olevan sitä samaa sorttia, joka piti otteessaan viikkoja viime kesäkuussa.

Jotain on muuttunut ulkoisestikin. En tarvitse lähimmäisiä kertomaan, että näytän karmealta. Peiliin ei juuri välitä tuijotella, vaikka näkyyn onkin jo tottunut. Vuosi on jättänyt jälkensä, ikään kuin kyyneleet olisivat uurtaneet uomiaan raihnaiseksi käyneeseen ihoon. Fyysisesti olen yhtä lailla raunioina kuin henkisesti.

No, ehkä asian tiedostaminen on merkki paremmasta (ja itsepetos on huijauksista suurin).

Tutulla päiväkävelyllä hautausmaalle puhuimme siitä, mitä elämästä voisi ehkä vielä tulla, ja miten paljon se vaatii uskallusta. Erja totesi, että olisi kamalaa, jos ei koskaan enää uskaltaisi, ei pääsisi tunteisiin kunnolla käsiksi – olisi vain ”ihmisen tapainen”.

Kummallista kyllä, ensimmäinen reaktioni oli, että sekin olisi jo aika hyvin, jos tietäisi pystyvänsä olemaan edes ihmisen tapainen.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet