RSS Feed

KulttuuriRaimo opettelee tavaamaan

7. marraskuuta, 2011

Mitä tästäkin nyt sanoisi?

Urheilun kieli on ruumiin kieltä, vaikeaa sitä on sanoiksi ja lauseiksi muuttaa. Ehkä jopa mahdotonta, Raimo Summanen arvelee heti kirjansa alkusivuilla.

”Kun urheilusta etu- tai jälkikäteen puhutaan, se on tapettu jo; vain kuollut pysyy paikallaan niin, että sitä voi järkevästi analysoida.”

Ja silti, tai juuri siksi, sitä piti yrittää. Summanen ja Kaarina Hazard halusivat omien sanojensa mukaan ”selvittää voiko urheilua sanallistaa ja urheilun kokemusta jakaa”. Siitä syntyi Lätkä – kirja urheilusta (Teos), viime aikojen kenties odotetuin kotimainen urheiluopus. Odotuksen kumuloitumiseen tosin oli osittain syynä se, että kirjaa lupailtiin ensimmäisen kerran ilmestyväksi jo ainakin pari sesonkia aiemmin.

Kävikö kaksikolle niin, että vasta kesken matkan he huomasivat pyytävänsä mahdotonta? Sanat loppuivat kesken ja sitten piti johdantoon kirjoittaa, ettei tällaista voi kirjoittaa? Mutta yritetty on, sen saa lukijakin huomata. Sanottavaa olisi paljon, niin paljon ettei sitä ole oikein järjestykseen saatu. Ja niin vaikeaa asiaa, että suomen kieltäkin on pitänyt yrittää uudeksi järjestää. Tuskainen on rakenteineen tuo ilmaisun mieli.

Jatkuvasti on Ramin ja Kaarinan lukijalla takaraivossa sellainen olo, että radiokeskusteluna tämä olisi kova juttu: innostunut, intensiivinen, välillä hengästyttävä. Mutta kirjana se on jotain muuta.

Valtavan paljon on Summasen takaraivoon kerääntynyt painavaa asioita. Tuhat ja yksi briljanttia (irrallista) huomiota on kirjan sivuille ripoteltu, tämän tästä piti sivunkulmia taittaa (paha tapa, myönnän) palaamisen arvoisen aatoksen merkiksi. Kollegalle valmentajasielu oli kysymykseen vastaamisen sijaan sanonut: ”Lue kirjani. Siinä on kaikki.”

Niinhän siellä on, kaikki ja vähän päälle. Ajatuksia toisensa perään, loppumattomana jonona, jota kumpikaan ei ole oikein saanut ohjattua vuolaasta virrasta hallituksi uomaksi. Sieltä täältä jotain tarttuu hihaan, omakohtaisesti ainakin se, että kuulun myytinpönkittäjien ammattikuntaan, joka tekee urheilijoista itsensä irvikuvia. Kuulostaa ihan taiteen tekemiseltä, kelpaa.

Summasesta kirja kertoo sen, että hän on matkansa varrella eksynyt siihen harhaan, jonka mukaan urheilussa olennaista on vain kokemus, prosessi, esteettisyys – kaikki muu paitsi tulos. Kilpaurheilusta hän silti puhuu, asettaa vastakkain syvän sisäisen kokemuksellisuuden ja ulkopuolisten käyttötarpeet. Miksi?

Sitten kun on päättymättömän tuntuisesti uppoutunut ajatusten luettelovirtaan, tulee yhtäkkiä loppu. 270 sivun jälkeen ei enää ollutkaan ajatuksia, koska yllättäen puhutaan Afrikasta ja kehitysavusta. Tähän on tultu, mutta loppu palkitsee urakoitsijan. Kirjan viimeinen kappale on upea – ja sehän on tärkeää – se kysyy jotain niin isoa, ettei se meinaa kansien väliin mahtua.

Aivan kuin kaksikko olisi itsekin hieman nääntyneenä tullut tarinan loppuun, viimeinen kysymys on jäänyt roikkumaan ilmaan. Kaarina on ottanut kasvoilleen parhaan elokuvailmeensä ja kysynyt maallikon sivuosaroolissaan: ”Tätäkö sä, Rami, meinaat…”

Ja Rami on nyökyttänyt, silleen innostuneesti. ”Joo, just niin”:

”Ja miksi urheilijat ovat niin hiljaa, nekin, jotka rakastavat urheilua itseään? Koska on niin noloa huomata rakastavansa viiden pennin huoraa, josta kuka tahansa voi ottaa rahalla palan. Vaikka oma rakkaus olisi miten aitoa, kuka sitä haluaisi tunnustaa?”

Bravo, kaikesta huolimatta.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet