RSS Feed

Rok25 vuotta myöhemmin

8. joulukuuta, 2011

Kaikki tahtoo elää.

Siitä täytyy olla noin 25 vuotta aikaa, kun oivalsin orastavasti, että Sielun Veljissä on jollain tapaa jotain erityislaatuista. L’amourha ja Kuka teki huorin olivat jo ilmestyneet ja löytyivät monen muun elämyksen tavoin Ilpoisten sivukirjaston valikoimista ainakin c-kasetteina.

Se oli 1980-luvun jälkipuoliskoa ja Tuula Amberla oli lähiöbiblioteekin kirjastontätinä. Laina-ajan kuluessa ehti tarkan laadunvalvonnan kera kopioimaan parhaat pläjäykset omalle kasetille ja kirjoittamaan käsin sanoitukset talteen, jos niitä oli. Siekkareilla ei koskaan ollut.

Joskus niinä vuosina pääsin myös ensimmäisiin rokkikonsertteihini. Kunnallinen byrokratia oli jo tuolloin nuorison ystävä ja Puolalanpuistossa järjestettiin hyväosaisten keskusta-asukkien riesaksi joka kesä ilmaiskonsertteja. Pienelle lavalle nousi kovia nimiä luomisvoimansa huipulla: Miljoonasade, Eppu Normaali, Juliet Jonesin Sydän… ja kerran myös Sielun Veljet*.

Nelikon myyttisen keikkamaineen myötä iso osa myöhemmin muistamastani lienee hyväntahtoista itsepetosta, mutta jotain hyvin poikkeuksellista siinä oli. Ehkä ne kampaukset, ehkä se volyymi, ehkä se shokkiarvo. Siihen aikaa pikkujannukin saattoi mennä aivan lavan eteen – jos vahtimestari niin soi – ei siellä mitään riehuttu. Keskellä kesäpäivää, lauhkeasssa suvisäässä synkkä spektaakkeli vyöryi yli. Siinä oli jotain samaa kuin liikenneonnettomuuden katsomisessa, päätään ei voinut kääntää.

Ei mennyt montakaan vuotta, kun veljistä tuli vain kaunis muisto, kaapin päälle nostettu klassikko. Kohtaamisemme jäi ainoaksi, joten vaalin muistoa aarteenani, myöhemmin jopa lievällä pop-elitistin pöyhkeydellä. Siekkareista ja Ismo Alangon muusta tuotannosta tuli yhden elämän soundtrack, epäilen niin käyneen muutamalle muullekin.

Myöhempien aikojen pyhän miehen keikoilla on toisinaan joutunut suorastaan liikuttumaan, kun Ismo-setä on tulkinnut myös 80-luvun helmiään. Kerran muistan itkeneeni Laulun sanojen repiessä sydämen haavoja auki synkempinä aikoina.

Menneenä suvena Sielun Veljet palasi keskuuteemme, omien sanojensa mukaan he herättivät nukkuvan hirviön. Kuinka osuvaksi vertauskuva onkaan osoittautunut. Yksittäisen Ilosaarirockin esiintymisen jälkeen ei tarvinnut kristallipalloa ennustaakseen lisää keikkoja syksyllä. Sitä jengi haluaa, ja sitä se saa.

Joulukuun seitsemäntenä katselen ja kuuntelen, kuinka edellisiltana Linnanjuhlissa edustanut Ismo huutaa muutaman metrin päässä pyyhkivänsä perseensä siniristilipulla. Varsin asiallista. Siinä vaiheessa, parituntisen tykityksen loppumetreillä, kasvoille pyrkii jo typertynyt virne. Pelko on ollut turhaa.

Kun ensialkuun piti harkita veljien herätysjuhliin osallistumista, mieleen hiipi epäilys. Pelko Metallica-syndroomasta eli siitä, että uusi kohtaaminen väsyneiden legendojen kanssa tahraisi aiempien yhteisten hetkien kauniit muistot. Mitä vielä, nämä sedät jaksavat heilua. Se käy ilmi viimeistään parin kappaleen käynnistelyn jälkeen. Heil’ on aina nälkä, ja koko ajan jano.

Ilta veljien kanssa tekee selväksi, että nyt soitetaan jotain sellaista, mitä kukaan muu ei edelleenkään ole aikaiseksi saanut. Reilut kaksi tuntia, ei ainuttakaan välispiikkiä, vain hypnoottista rytmiä, korvakäytävät puhdistavaa räimettä. Ainutlaatuista intensiteettiä, viisikymppisten kypsyydellä.

Ei tämä silti sama sirkus, eikä aivan sama Siekkarit enää ole.

Alf Forsman näyttää siltä, että hänet on napattu reissuun lähtiessä lähikuppilassa soittaneen jazz-pumpun rumpusetin takaa. Mutta kun sulkee silmät, ihmismetronomi kuulostaa vastustamattomalta. Raukean näköisessä soitossa on uskomatonta taloudellisuutta.

Jouko Hohko näyttää siltä, että hänet on noudettu laivaterminaalista. Basisti on ollut joko tanssiorkesterin mukana soittamassa tai kolmen promillen puudutuksessa huojumassa keulabaarin iltapäivätansseissa. Hän vaikuttaa siltä, ettei enää oikein jaksaisi kekkuloida. Ehkä hän tietää, ettei enää näillä vuosilla tarvitse.

Se yksi shamaani ei ole koskaan pois ollutkaan, joten hänen olemukseensa vaivihkaa ilmestyneet taivalletun matkan merkit eivät ole kiinnittäneet huomiota. Mutta jopa Ismo Alanko kaljuuntuu, edelleen säkenöivästä voimasta huolimatta.

Jukka Orma on nelikosta se, joka on selvästi odottanut tätä pitkään. Hän ottaa kadotettuja vuosia takaisin kuin eläkkeeltä takaisin hätäapuhommiin houkuteltu jääkiekkoilija, joka uskoo vielä olevansa nuorempiensa veroinen. Tällä kertaa usko riittää, kun näytöt tukevat sitä.

Siinä missä muistikuva vanhoista veljistä on jotenkin hallitsematon, jopa uhkaava kuin 80-lukulainen hahmotonta kauhua huokunut ydintuuli, nykyveljet ovat vähän pelottavia toisella tapaa. Äänivalli vyöryy edelleen yli vastustamattomasti, mutta ydintuuli on jo tuttu uhka, turvallisen etäinen. Ei me Tsernobiliinkään kuoltu lopulta.

Nyt suurin osa heidän yleisöstään ehkä kavahtaa vaivihkaa siksi, että veljet ovatkin kuolevaisia. Soitto on komeaa, mutta elämää on välissä se runsaat pari vuosikymmentä. Rokin ikuista nuoruutta kapinallaan keuhkonnut veljeskunta onkin nyt varttuneiden herrasmiesten kerho, armoton peilikuva vaikka kuinka olisi päällä uusi pääkallopaita fanituotetiskiltä. Tilattua nostalgiaa riittää halukkaille, mutta sivumakuna on häivähdys lopun alkua.

Silti parituntisen aikana on pakko ihmetellä aiempien keikkojen synnyttämää palautetta. Jonkinlaisena moitteena jossain on todettu, että Sielun Veljet ei enää vedä samanlaista show’ta, vaan on ainoastaan hiton hyvä rock-bändi. Veikkaan, ettei suurin osa varttuneesta yleisöstä olisi halunnut nähdä sitä huuruista hihhulointia, teatteriesityksiä tai hallitsematonta sekoilua. Vanhojen setien esittämänä se olisi ollut vain noloa.

Ja kohtuuttomien odotusten summana joku jossain on kritiikissään ihmetellyt tunnelman jäämistä jähmeäksi, enemmän ällistyneeksi kuin riehaantuneeksi. Tässä kohdin on hyvä muistaa, ettei tämä kvartetti ole ikinä pyrkinyt soittamaan keikkoja, joilla olisi villitty yleisöä tarkoituksella hurmion partaalle.

Kyllä he siihenkin pystyisivät, edelleen. Kun veljet ottavat keikan päätteeksi isoimmat tykit esiin ja ampuvat sarjatulta, se tapahtuu kuin muistutuksena: voisimme soittaa teidät lakoon – jos se olisi aikeemme.

Ja lopulta on ennen yleisön reaktioiden arviointia syytä katsoa tarkemmin ympärilleen. Joka puolella on varttuneita ihmisiä, joista harva tuli keikalle riehaantuakseen. Heille riittää, kun saa kerran vielä palata mielessään tähän tunnelmaan. Joillekin sekin on ehkä liikaa, sillä Peltirumpukin kolisee ja kirskuu huomattavasti hevimmin kuin silloin ennen. Kotimatkalla autossa on kenties mukavampi testata, tulisiko Groovelta tai Novalta jotain leppoisaa himmailua.

Eturivissä jorataan silti. Siis tanssitaan kuten ennen vanhaan neuvosto-Suomessa oli tapana, hillitysti huojuen, jalkoja vuorotellen varovaiseen sivuliikkeeseen ujuttaen. Viime hetkillä varmasti muillakin kuin minulla käsivarsiin iskee illan viimeinen kananlihaväristys. Tällä kertaa ihan silkasta Rakkaudesta.

Tunnelma lämmin ja surullinen, mutta silti onnellinen…

Tämän enempää me emme veljiltämme luultavasti tahdo. Uusi levy tällä kokoonpanolla saattaisi olla jo liikaa. Kiinnostavampaa olisi kuulla Alanko-Orma -kaksikon yhä kuumana hehkuvaa luovaa kemiaa vaikkapa Teho Majamäen säestämänä.

Hirviö ei herännyt ihan kokonaan, joten vaipukoon takaisin unilleen.

* Post Scriptum – jos joku muistaa, tai saa selville, milloin Sielun Veljet esiintyi Puolalanpuistossa, kuulisin tämän mielelläni.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • RT : Monet 612-osallistujat närkästyivät kun tapahtumaa kutsuttiin fasistiseksi, sillä hehän ovat vain "tavallisia ihmisiä".…
    • RT : Pitkän päivän päätteeksi on paikallaan kiittää sitkeästi iltaan asti jaksanutta fanikatsomoa. oli menestys sinise…
  • Arkisto
  • Aiheet