RSS Feed

KulttuuriRaha pyörittää palloa

9. joulukuuta, 2011

Brad Pitt on GM, joka ei pelejä katsele. Kuva: Buena Vista International.

Urheiluelokuva on elävän kuvan taidemuodon genrelistauksissa takuuvarmasti kolmen kliseisimmän joukossa. Kuluneiduuden huipentuma on Hollywood-raina, joka käsittelee amerikkalaisten kansallisurheilua, tarinan keskiössä on henkihieverissä laahustava underdog-joukkue, ja pääosamessiaana patsastelee karismaa tihkuva supertähti.

Otetaan vaikka baseball, Oakland A’s ja Brad Pitt. Saadaan Moneyball – teatterissa lähelläsi just nyt.

Mutta kappas, Moneyball ei ole pinnallisten odotusten mukainen elokuva. Liikkeelle voi lähteä vaikka siitä, että kyseessä ei ole perinteisen luuserijoukon marssi tähtiin, vaan kaikkia meitä syvästi kiehtovan tilastotieteen ylistys. Oaklandin joukkueen tositarinan – ja nykyisellään laajemminkin pohjoisamerikkalaisen ammattilaisurheilun – ytimessä oleva sabermetrics-analyysi on toki aidosti kiinnostava ilmiö, mutta ei äkkiseltään ajatellen takuuvarma menestyselokuvan aihe.

Eikä elokuvassa juuri nähdä urheilua, vaan miehiä koneen ääressä, kokoushuoneissa ja mietteliäissä poseerauksissa. Tämä on tietysti pelkästään positiivista, koska baseball on useimmiten jopa elokuvakuvastoksi saksittuna tylsää puuhaa. Kakun koristelee se, että edes hurmuritähti Pitt ole aikaisempien rooliensa vanki, vaan kaukaisuuteen tuijotteleva, elämänsä ja työnsä merkityksiä syvällisesti pohdiskeleva varttunut hahmo.

Oikeastaan Moneyball ei välttämättä edes oli urheiluelokuva, vaan kertomus paljon suuremmista asioista. Ja ehkä juuri siksi Pitt on nimenomaan halunnut tehdä tämän rainan, ei vain päätähtenä vaan myös tuottajana. Joulukuun Image-lehdessä hän kertoo jopa samaistuneensa esittämänsä Billy Beanen kohtaloon.

”Minut sytyttivät kysymykset arvosta. Kuinka arvotamme toisiamme? Kuka on voittaja ja kuka on luuseri? Palkinnon tavoittelu ja henkilökohtaisen voiton tarve. Se, kuinka minä katson arvottaen sinua ja kuinka sinä katsot minua.”

Pitt halusi siis kertoa tarinaa ihmisyydesta ja omanarvontunnosta. Valkokankaalla Billy Beane on entinen MLB-pelaaja, joka on päätynyt pienen markkina-alueen budjetti-rajoitteisen seuran manageriksi. Hänen pahin ongelmansa on ammattilaisurheilun karuin realiteetti: taloudelliset resurssit selittävät suurimman osan eroista joukkueiden menestyksessä.

Beane pohdiskelee ankarasti oman uransa käänteitä ja pienen opetuksen saatuaan hän valaistuu oitis ja ryhtyy palkkaamansa tilastonörtin (mainio Jonah Hill) avulla toteuttamaan uutta agendaa. Oikeassa elämässä tarina ei tietenkään ole aivan näin vetävä. GM:ksi noustuaan Beane ilmeisesti vain jatkoi edeltäjänsä olosuhteiden pakosta omaksumaa linjaa, ja teki sen toki hyvin.

Pelaajat vilahtelevat kertomuksessa lähinnä pienissä sivurooleissa, mutta uudenlaisen arvon mittarin saaneet hylkiöpalloilijat viestivät tärkeää sanomaa. Äärimmilleen roolitettuna jokainen pelaaja voi olla jollekin joukkueelle arvokas. Kuvaan kuuluu tietysti, että vanhoilliset pelaajatarkkailijat kapinoivat, kun Beane korvaa miljonääritähden kolmella jämäpelaajalle. Nämä luonnollisesti korvaavat pienissä osissa tähtipelaajan kontribuution pelisuorituksissa.

Urheiluihmiselle näkökulma on vähäisestä urheilemisesta huolimatta mielenkiintoinen, oli aihe tuttu tai ei. Jokainen virtuaalimanagerikin voi miettiä, olisiko valmis rakentamaan johtamaansa joukkuetta/seuraa tilastoanalyysin sanelemin keinoin, arvottamaan urheilijoita puhtaasti numeraalisten näyttöjen varassa. Olisiko se lopulta edes mahdollista, tai etenkään mielekästä?

Moneyball ei tarjoa tähän aivan suoraa vastausta, mutta elokuvan loppu antaa viitettä. Voittokulku ei olekaan ikuista. Oakland tekee MLB:n nälkävuoden mittaisesssa runkosarjassa kaikkien aikojen voittoputkiennätyksen, mutta pudotuspeleissä on tosipaikan tullen vähän hiljaisempaa.

Ja tosielämäänhän tässä siis viitataan. Oakland A’s ei ole Beanen aikana voittanut mitään merkittävää, tarkalleen ottaen joukkue on tainnut voittaa yhden pudotuspelisarjan.

Tarinan opetus? Perusteellinen tilastoanalyysi on yhtenä lähestymistapana hyvä, mutta dogmana yhtä huono kuin melkein mikä tahansa ehdottoman yksipuolinen todellisuuden tulkinta.

Sabermetricsin kiistattomiin saavutuksiin voi kuitenkin laskea sen, että ammattilaisurheilun maailmaa se on kaikesta huolimatta hieman muuttanut. Baseball-skenestä löytyy ilmeisesti joukkueita, jotka ovat aidosti menestyneet periaatetta soveltaen. Ja saihan siitä kiinnostavan elokuvankin tehtyä.


4 kommenttia »

  1. BD kirjoitti:

    Sekin lienee huomionarvoista, että Tahko Pihkalan keksimän pesäpallon amerikkalainen kopio on tavallaan yksilöurheilua joukkueurheilun kaapuun piiloutuneena.

    Joten tietyssä mielessä tässä laitetaan kympin juoksijan väliaikoja kasaan, minkä jälkeen joku osuu kohdalleen. Ihan mukava elokuva kuitenkin. Ja jonain päivänä näemme vielä elokuvan, missä Pitt ei kävele tai puhu ruoka suussa.

    • Karhuherra kirjoitti:

      Mielenkiintoinen tuo yksilöurheilun näkökulma, enpä ole tullut ajatelleeksi. Mutta amerikkalaiseen konseptiin se tietty sopii, NBA-koripallokin on melkoista yksilötaitokilpailua toisinaan. Ja eihän niillä ole NHL:ssä edes pelikirjoja vielä.

      • KK kirjoitti:

        Sentään jenkeissä uskalletaan olla rehellisiä. Jenkkifutiksessa kaikki lähtee samalta tasolta mutta jossain välissä todetaan totuudet. Fyysiset ja henkiset kyvyt lopulta määräävät sen roolin. Samaa ei voi kotomaasta sanoa jossa yksilö on kirosana joukkueurheilussa. Jalkapallosahan aletaan viimein myöntämään ettei tasapäistäminen ole tuottanut kuin surkeita tuloksia. Lätkässäkin varmaan saisi aikaan ihan hyvän pelikirjan jos vain uskaltaisi. Nythän jo Suomessakin uskalletaan vastakkain peluutuksesta puhua. Kehitys kehittyy eikä se kaikki ole pelkästään suojatyöpaikkojen luomista. Isompi kysymys saadaanko suomeen koskaan kunnon keskustelua aikaan urheiluohjelmissa. Ylen aikana lätkän MM-kisojen puhejutut oli turhia monologeja jotka oli samasta puusta väännetty.

  2. BD kirjoitti:

    Pohjois-Amerikan sihvoset ovat päätyneet tulokseen, missä eniten pelikirjalaji on ehdottomasti amerikkalainen jalkapallo, sitten tulee koripallo, jääkiekko ja viimeisenä baseball.

    Olen samaa mieltä, joskin Karhuherran huomio koriksen yksilötaitokilpailusta pitää sekin paikkansa. Ainakin NBA:ssa, missä huikea yksilötaito irrotetaan pelikirjan avulla eristetyiksi 1-1 tilanteiksi, joissa lajin sääntöjen takia taitava palloilija vie puolustajaa aika kovalla prosentilla.

    LA Lakers pelasi 80-luvulla aika selkeällä kaavalla. Magic Johnson piti palloa, Kareem Abdul-Jabbar pakitti kolmen sekunnin rajalle, muut levittivät vieden vastustajat sivummalle, pallo Jabbarin kouriin ja skyhookilla koriin. Löntystelyä omalle kenttäpuoliskolle.

    Välillä Magic antoi nopean James Worthylle, joka kävi tallentamassa kakkosen.

    Mutta playobook on koriksessa kovassa käytössä ja viimeiset kaksi minuuttia kestää sen takia tunnin:) Potkupallon voisi varmaan laittaa joko kakkoseksi tai kolmoseksi pelikirjariippuvuudessa.

    Baseball-managerit (heitä ei edes kutsuta koutseiksi) nypläävät jonkinlaisella yksilöpelikirjalla. Nyt punttaat, nyt juokset, lyö ”#%%”@ kunnari! Välillä potkitaan hiekkaa. Yöpuku päällä.

    Pitcher vs. batter/hitter on kuin futiksen/hokin pilkku. Kaksintaistelu, mitä toinen porukka katsoo penkiltä ja toisella on monta maalivahtia räpylät kädessä torjumassa. Yhteispeliä toki on, mutta ei läheskään samassa mittakaavassa kuin muissa joukkuelajeissa.

    Tilastoinnissakaan ei mennä millään leväperäisellä plus/miinus-tilastolla, vaan ”errorit” annetaan suoraan mokaajalle. Amerikkalainen jalkapallo on sitten toisessa ääripäässä, kun jokainen ”peli” on piirretty playbookin, jota oppitunneilla ja kotona tavataan kuin oltaisiin opiskelijoita.

    Playbookin kadottamisesta ropisee melkoiset sakot. Jos baseballissa pelataan välillä yhteen, niin jefussa tehdään joskus poikkeuksellisia omia ratkaisuja. Ikään kuin lisätään kässäriin omia vuorosanoja.

    QB voi joskus vastustajan puolustuskuvion luettuaan muuttaa suunnitelmaa ilman koutsin lupaa, huutamalla joko numeron tai värin, jolloin kaikki tietää uuden pelin. Mutta toki sekin on suoraan pelikirjasta.

    Mutta kun joku juoksee pallo kainalossa ja väistelee vastustajia vasemmalta, oikealta, yli ja ali, niin silloin mennään taidolla ja tuurilla, vaikka pallon käteen saamista ennen ollaan menty varmasti pelikirjalla. Väkivaltaista shakkia, näinkin on joskus sanottu.

    Jääkiekon pelikirja on todella ohut. Oikeastaan 70-luvun jälkeen ei ole muuttunut kuin termit. Ennen oli myötä- ja vastakarvaa. Nyt paineistetaan ja träpätään ja ohjataan ja kaksivaiheistetaan. Enää ei edes luistella, vaan mennään hyvällä/huonolla/pirteällä jalalla. Välillä pakki nostaa kiekkoa jalalla, vaikka se kuinka futikselta kuullostaisikin.

    Hätyristä tuli ensin purkukiekko, sitten siirtokiekko ja nyt liiton kursseilla se ristittiin puolustusvalmiuskiekoksi. Toki hyvän palkan eteen pitää jotain keksiäkin. Suojatyöpaikkoja on kuitenkin vain rajallinen määrä, joten niistä kannattaa pitää kiinni. Ainakin siihen saakka, kunnes Jokerit, Tappara tai Lukko tarjoaa hyvää tiliä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • RT : Monet 612-osallistujat närkästyivät kun tapahtumaa kutsuttiin fasistiseksi, sillä hehän ovat vain "tavallisia ihmisiä".…
    • RT : Pitkän päivän päätteeksi on paikallaan kiittää sitkeästi iltaan asti jaksanutta fanikatsomoa. oli menestys sinise…
  • Arkisto
  • Aiheet