RSS Feed

RokRakkaus, joka ei suostunut kuolemaan

13. helmikuuta, 2012

We’re still Alive…

Parissa vuosikymmenessä maailma muuttuu melkoisesti. Ihminen muuttuu, maisemat vaihtuvat, sattuman oikut tuuppivat meitä moneen suuntaan. Mutta jotkut asiat myös pysyvät.

Joku analyytikko on arvioinut, että samoin kuin arvojemme suhteen, myös musiikin osalta useimmat meistä jämähtävät jossain vaiheessa. Yleensä se tarkoittaa sitä, että ihmisen musiikkimaun kehitys pysähtyy maailmankuvan muotoutumisen kannalta olennaisten nuoruusvuosien jälkeen, ja niiden aikojen musiikki jää ihmisen mieleen ylitse muiden. Siitä mekanismista syntyy esimerkiksi kaikkien tuntema sukupolvien välinen kuilu.

Ideassa on tynkää, vaikka henkilökohtaisesti en sitä allekirjoita – vuodesta toiseen on mukavaa löytää uusia hullaantumisen kohteita. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei tietyillä äänimuodostelmilla ole erityistä paikkaa sekä mielihyväkeskuksessa että levyhyllyssä.

Intoilen yhä samoista asioista kuin talvelle 1992. Saan edelleen kylmiä väreitä Releasen tunnelmasta ja humppapöpön Even Flow’n kitarariffistä. Ja samanlaisella lapsellisella innolla sulattelen ajatusta siitä, että kesällä näen Pearl Jamin ihkaelävänä (vaikka silloin kesällä 1992 jouduin karvaasti pettymään ja odottamaan pyhiinvaellustani 18 vuotta).

Siihen nähden, että Pearl Jam on myynyt uransa aikana kymmeniä miljoonia levyjä, yllättävän iso osa tuon ajan länsimaisesta nuorisosta on orkesterin unohtanut. Vuonna ysikaks ”Shit got fucking crazy” Seattlen suunnalla ja tovin ajan PJ oli maailman suurimpia bändejä – jopa suurempi kuin Nirvana, jonka flanellipaidoissa oli universaaliin makuun liikaa reikiä ja lauluissa liikaa räkää.

Se ei lopulta ole ihme, että niin kävi Pearl Jamillekin. Grunge-pöhinä oli X-sukupolven ihmisen parasta aikaa, mutta ei kovin kestävä ilmiönä. Ja Seattlen supertähdet itse tekivät kutakuinkin kaikkensa päästäkseen unohduksen armeliaille varjokujille. He sulkivat muun maailman linnakkeensa ulkopuolelle, kampasivat tukan silmille ja tekivät niin epäkaupallisia levyjä, että olivat vähällä onnistua pysymään poissa Billboardin listojen kärkisijoilta.

Tinkimätön viisikko teki juuri niin kuin kunnianhimo ja kokeilunhalu sanelivat. 90-luvun alkupuolen hittilevyjen luomien odotusten valossa se tulkittiin yleisesti luotaantyötävänä häröilynä. Siinä sivussa Pearl Jam ajautui periaatteelliseen kongressi-tason riitaan Ticketmasterin kanssa, ja katosi välillä keikkalavoiltakin pitkäksi toviksi.

Vaikutus oli ihmeellinen. Iso osa pikavoittosuosion myötä tulleista faneista katosi, mutta ne jotka pysyivät matkassa, ylistävät 90-luvun loppupuolen ”vaikeita” levyjä kaikkien aikojen parhaiksi. Näistä osapuolista tuli erottamattomia.

Itse tietysti julistan myös tarpeen tullen pop-elitismin koodiston mukaisesti, että No Code ja Yield ovat parasta Pearl Jamia (osittain ainakin), mutta vuosien vierittyä kehtaa jo tunnustaa, että minäkin oli pudota kyydistä. Levyjä tuli uskollisesti ostettua, mutta kun julisteet fanipojan huoneen seinillä olivat haalistuneet ja kadonneet, matkan varrelle alkoi tulla mustia aukkoja.

Vanhaan tuli aina toisinaan palattua, mutta uusi uhkasi lipua ohi korvien. Kunnes havahduin johonkin uuteen jouluna 2002. Jokavuotiseen tapaan olin lunastanut levykaupasta itselleni joululahjat, ja siinä kovassa paketissa oli mukana tuore Riot Act. Uuden vuosituhannen Pearl Jam uhkui uutta elinvoimaa.

Yhtye oli ollut osallisena Roskilden tragediassa, joka olisi luultavasti monelle ryhmälle ollut viimeinen vastoinkäyminen, mutta Pearl Jamin se liimasi uudelleen kasaan. Monenmoisten sisäisten ristiriitojen, maailmantuskan ja henkilökohtaisten demonien selättämisen jälkeen levyllä soi yhtye, joka ei välittänyt enää paskan vertaa.

Tai siis välitti, mutta vain omasta visiostaan ja veljeydestään. 2000-luvun Pearl Jam on kokoonpano, joka on täysin sinut itsensä, historiansa ja muun maailman kanssa. Sellaiselta pohjalta viiden poikkeuksellisen musiikintekijän tuotanto on paljon muutakin aikuistuneiden setien seestynyttä jammailua. Musiikissa on poikkeuksellista luomisvoimaa parin vuosikymmenen ikäiselle, viittäkymppiä lähentelevien papparaisten ryhmälle.

Viime vuodet olen toisinaan miettinyt, miksi PJ ei tavallaan koskaan päästänyt otteestaan. Alussa mainitun elämänvaihe-teorian ohella kyse on ainakin silkasta neroudesta, joka vetää aina puoleensa. Mutta tavanomaisempina hetkinä kyse on ennen kaikkea siitä, että orkesteri on aina pysynyt relevanttina seuraajilleen.

”Some people stayed with us because we stayed true to whatever our vision was…” Siinä on toinen syy sille, miksi edes outo änkyröinti ei ole tiputtanut Pearl Jamia isiensä mailla pois areena-luokan suosiosta. Musiikkifanit jos ketkä arvostavat tinkimätöntä aitoutta, Eddie Vedder ja kumppanit ovat olleet sitä jopa itsetuhoisuuteen saakka.

Pohjimmainen syy ”jammereiden” uskollisuudelle on kuitenkin se, että kyseessä on maailman kovin liveakti. Vaikka minulta meni 18 vuotta sen luulon todistamiseksi, siihen oli helppoa uskoa pelkkien ääni- ja kuvatallenteidenkin voimalla. Ja niitä Pearl Jam on aina tarjoillut runsaalla kädellä. Sitä suuruutta on mahdotonta tiivistää muutamalla sanalla, joten en edes yritä.

Minä annoin mielitietylleni mahdollisuuden kadota maailman tuuliin, mutta se palasi aina takaisin, ei suostunut jättämään rauhaan.

Sellainen kahden vuosikymmenen rakkaustarina ansaitsi tulla dokumentoiduksi, ja sen Pearl Jam teki 20-vuotisjuhliensa kunniaksi vaivoja säästelemättä. Tuli levyä, tuli kirjaa, tuli dokumentti.

Ja kappas, Yle Teema esittää Cameron Crowen vaikuttavan rainan Pearl Jam 20 maanantai-iltana. Yllä olevat kursivoidut lainaukset poimin parituntisen eepoksen tiimellyksestä.

Ja tulevana kesänä me kohtaamme jälleen, PJ:n Euroopan kiertuetta ei taideta nähdä Suomessa tälläkään kertaa, mutta missata sitä ei silti kannata. Sitä tai tätä odotellessa kannattaa vaikkapa katsastaa, mistä siinä iivenfloussa on kyse. Meikä on yleisössä se yksi huutava tyyppi siinä keskellä.


Aatokset saapuu kuin perhoset…


1 kommentti »

  1. Tombe kirjoitti:

    Täytyypä virittäytyä Teemalle. Tattis vinkistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet