RSS Feed

HavaintojaViisi vuotta

8. kesäkuuta, 2012

Kun käy oikein korkealla ja putoaa varoittamatta naamalleen maahan, alkaa helposti pelätä putoavansa uudelleen.

Kun on aikansa raapinut pohjamutia sisuskaluja myöten, alkaa kammota niitä väistämättä joskus vastaan tulevia mustia tukehtumisen tunteita ja omaa päätä suurempia kysymyksiä.

Ei niitä hetkiä usein tule, ajan myötä ne ajautuvat etäälle toisistaan – mutta mitä harvemmin ne saapuvat, sitä tylymmin sattuu nenään seinään törmätessä. Turha on kenenkään valehdella, että aika parantaa haavat.

Siitä on nyt täsmälleen viisi vuotta, kun viimeksi elin sietämättömän onnellisena, kaikesta elämän sattumanvaraisesta kohtuuttomuudesta piittaamattomana. Muutaman tunnin päästä on kulunut täsmälleen viisi vuotta siitä, kun heräsin uuteen elämään. Paniikinkatkuiseen pieneen maailmaan, jota on vieläkin hetkittäin vaikeaa hyväksyä omakseen.

Vaikeinta yhä edelleen hyväksyä menetystä. Sitä kohtuuttomuutta, että toiset saavat elää aivan vääristä syistä, jotkut jopa joutuvat elämään, ja että pieni lapsi voi menettää oman elämänsä ilman minkäänlaista järjellistä selitystä.

Lähes yhtä vaikeaa on hyväksyä sitä, millaiseksi itse on muuttunut. Ihmisenkuori on ehkä ehjän näköiseksi kovettunut, sisältä kuitenkin yhä vereslihalla. Tavallista ihmistähän voi esittää, jopa tällainen elämän oikkuja pelkäävä, muuta ihmiskuntaa ja itseään vieroksuva otus. We are what we believe – mutta mihin uskoa, jos oma peilikuva ei ihan joka aamu vakuuta?

Kipeintä on kuitenkin pelko siitä, että kaikki häivähdykset entisestä elämästä hiipuvat vähitellen kokonaan kadoksiin. Ihoon ikuistettu kuva voi pysyä tarkoitetun kaltaisena, elävät mielikuvat sen sijaan karkaavat aina vain kauemmas. Ääntä, tuoksuja tai kehon muistia ei kai koskaan voi enää tavoittaa, ne ovat liian kauan aikaa sitten hautautuneet tunnelukkojen taakse. On vain jotain toissijaista, hieman keksityltä tuntuvaa.

Luonnollisesti kaikki uuden elämän karmeimmat hetket ovat mielessä huomattavasti kirkkaampina, ne eivät niinkään tunnu haalistuvan. Sitä tarinaa, elämän pirstaleiden kokoamista, on taltioitukin runsain mitoin, mikäli sille haluat itsesi altistaa.

Kevät on aina uudelleensyntymisen ja tarpeettoman kirkkauden aikaa. Se herättää kaikki demonitkin loukoistaan. Se saa toisinaan kädetkin turtumaan, ja lauseet juuttumaan kurkkuun keskeneräisinä. Tämänkin karhunpesän olen lähes autioksi hylännyt sanattomuuteni vuoksi. Nyt Maailman Paskin Päivä on täällä taas, ehkä kohta helpottaa. Pohjakosketuksen jälkeen.

Viidessä vuodessa elinpiirikin muuttuu kovasti, etenkin ellei maiseman vaihtumista jarruttele. Toisinaan sitä miettii, kuinka moni läheltä ohi kulkeva tietääkään vain siitä uudesta elämästäni. Joillekin olen hätäpäissäni valehdellut, molempia osapuolia suojellakseni, että lapsia on meillä kaksi. Ihmiset kysyvät sitä aivan liian varomattomasti.

Ei niitä ole kahta, on kolme. Mun Pikkulintuni ei vaan ole enää täällä.


4 kommenttia »

  1. Petri P. kirjoitti:

    Tämä on aina yhtä kamalaa, etenkin kun se on totta. Ei vaan osaa muuta sanoa vieläkään.

  2. Kennoska kirjoitti:

    Itse havahduin juuri siihen, että ”joko siitä nyt on jo muka viisi vuotta, ihan juurihan se tapahtui”. Ensi yönäkin meillä kierretään kaikki lapset läpi ja kuunnellaan nukkumisen ääniä, niin kuin on tehty jo viisi vuotta. Mitä tulee toisiin ihmisiin niin me olemme välillä varomattomia, välillä jotain muuta. Tunnistan itsessäni sen, että on päiviä, hetkiä jolloin en jaksa olla neurologisten sairauksien ja vammojen matkasaarnaaja, jätän kertomatta lapsistani tai kerron lapsistani kuin tavallisista lapsista, vältellen heidän erityisyyttään. Kaikille ei tarvitse jaksaa jakaa kaikkea. Tärkein on sydämessä, omassa sydämessä.

  3. Janne K kirjoitti:

    Hr Karhuherra,

    luettuani tarinasi, se toi esiin jo kauan piilossa olleita tunteita. Tunteita ja muistoja, jotka olivat piiloutuneet ja tulivat tulvan lailla esiin.

    Jouduin pakenemaan työpaikalta ulos itkemään, eivätkä ne kyyneleet vieläkään meinaan pysyä poissa.

    Itkin siksi, koska olen kokenut saman, kahdesti. Pienokaisemme tulivat liian varhain, eivätkä jaksaneet elää kauaa. Olin silloin aivan totaalisen hajalla, vaimostani puhumattakaan. Hän ei ole toipunut vieläkään. Ei vaikka lapsia on tullut kaksi heidän jälkeen. Kuten sanoit, jotkut haavat eivät parane koskaan.

    Vaikka se kuulostaakin laimealta, niin tunnen tuskasi ja otan syvästi osaa suruusi.

  4. Karhuherra kirjoitti:

    Kovasti paljon myöhässä kiitos sanoistanne. Luin kyllä ne tuoreeltaan, jotenkin ei vaan silloin riittänyt sanoja vastaamiseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet