RSS Feed

RokElämän vertauskuva

6. syyskuuta, 2012

Karjalaisen J. lauloi muinoin Blueskaavasta, joka on vankasti olemassaoleva asia, perinnemusiikin olemassaolon raami. Rokkenrollillekin sellaista on yritetty rakentaa kolmen soinnun pyhyyden ympärille. Mutta rock-tyyppisen musiikin syvin kaava piilee toisaalla.

Rockin, ja populaarimusiikin yleisemmin, on tarkoitus olla kuin pienoiskuva elämästä, kolmen minuutin (suotavaa) kerrontaan tiivistettyä saavuttamattoman elämän romantiikkaa. Tärkeintä on, että aina ollaan menossa jonnekin – mieluusti kohti unelmia, tai vaihtoehtoisesti ollaan pakomatkalla tunne-elämän kahleista.

Kapinaankin rokkimeininki on toisinaan erehdytty liittämään, mutta enemmän siinä on kyse kaihosta. Rimpuilusta, tavanomaisuuden ja epätyydyttävän keskinkertaisuuden välttelystä. Kukapa meistä ei haluaisi elää ainakin hetkittäin täydellistä elämää? Kapinan sijaan rockin ydin on tarinassa, jossa poika saa täydellisen tytön, joka sanoo täydelliselle pojalleen kaikki oikeat asiat.

Tai sitten täydellinen olikin epätäydellinen, oikea osoittautui vääräksi, ja käänteistarinaan kiteytyy taas kaipaus sinne jonnekin. Sen perään, jota Bonokaan ei ole vielä löytänyt.

Ja mikä voisi olla täydellisempi elämän vertauskuva kuin sellainen, joka naittaa rockin aktin itsensä, särkyneen sydämen ja perustelemattoman tarpeen käyttää korkeakierroksista moottoriajoneuvoja?

Ei mikään, ja juuri sellaisen on luonut amerikkalaisen romantiikan nuori mestari, oppipojista moitteettomin, Brian Fallon New Jerseystä.

Formaattiradioiden mädättämät aistinne saattavat väittää, ettei moinen kliseetiivistymä menisi läpi missään tyylilajissa. Mutta Fallon on nykäissyt kanin hatusta ja prässännyt sen litteäksi levyksi iloisten veikkojensa kera Gaslight Anthemin tuoreelle pitkäsoitolle.

Taiteenlajin uljaimpia perinteitä kunnioittaen levy pyörähtää käyntiin tyylipuhtaalla menopalalla. Rytmiryhmä rullaa moitteetonta maantietempoa ja sähköistetyn kitaran melodia houkuttelee mukaansa. Laulun nimi on ”45”, joka on jo itsestään kaiken olennaisen olevaisen mallikappale. Jopa digitaalinen musiikintiivistin taskussaan varttunut uuden vuosituhannen musadiggari tietää, mikä on ”nelivitonen”. Eikä nyt puhuta käsiaseista, vaikka sekin voisi sopia teemaan.

Kun bändi kiihdyttää edessä aukeavalle baanalle, kaikki on kohdallaan. Musiikki ja kertojanäänen americanaa tihkuva tyylittely paiskaavat yläfemmat kuin isot koripalloilijat näyttävän donkin perään. Fallon kertoo meille levyn toistavan itseään, neulan koskettavan vinyylin pintaa yhä uudestaan.

Ja kertosäkeeseen mennessä päästään kehotukseen, joka sopii kaikille viallisille sinkuloille. Vaihda levyä, tai käännä edes toinen puoli.

”And all my friends say…
He-hey, turn the record over
He-hey, see you on the flip side”

Muutamalla luurankomaisen lyriikan rivillä on kiedottu yhteen populaarimusiikin perusyksikkö, pikkuvinyyli, sekä kipeitä haamuja jälkeensä jättävä nainen. Kaveritkin jo käskevät: vaihda valssia, anna jonkun muun talloutua sen noidan jalkoihin.

Ratkaisu on tietysti kiusallisen selvä. Levyn toisella puoliskolla on virtakytkin ja kaasupoljin. Yöt ovat ehkä yksinäisiä, mutta silloin on hyvä ajaa pitkälle. Taakseen vilkuilematta.

Eikä tempo missään vaiheessa laske, tankkaustauko rikkoisi kolmen minuutin lumouksen. Ihanan yksioikoista. Hämmentävän täydellistä. There You go, turn the key and engine over…

Ja videolla tietty rokataan henkihieverissä hikisellä pikkuklubilla. Oi kunpa oisin saanut olla mukana.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet