RSS Feed

KiekkoLätkäjätkät eivät oppineet mitään (kiitos ja anteeksi)

3. marraskuuta, 2013

Kupittaa1

Kiitos ja anteeksi. Jos luet tätä, tilanne on niin onnellinen, että joku on vielä löytänyt heitteille jääneeseen karhunpesään. Heitteillejättö ei ole ollut tahallinen – sanottavaa on ollut, mutta aika ja sanat ovat valuneet liian usein toisaalle.

Viime viikkoina olen kuitenkin havahtunut kasvavaan haluun kirjoittaa jääkiekosta, muutakin kuin matsijuttuja tai haastatteluja (ja tämän lauseen muotoilin ensimmäisen kerran syyskuussa). Vanhan intohimon roihu kytee edelleen.

Muiden askareiden parissa viihtyminen ja viime kauden räpellysten kevennetty seuraaminen auttoivat. Motivaatiokin on kunnossa, sen takaa pesti Helsingin Sanomien tiimissä. Sillä on ihmeen suuri merkitys, kun kokee kokee työnsä olevan arvostettua.

Silti, innostuksesta huolimatta, jokin vähän tökkii vastaan viikosta toiseen.

Kiitos ja anteeksi – näin olisi voinut kuvitella myös lätkäväen lausahtavan kollektiivisesti mutisten tämän kauden alkaessa. Kirjoitin keväällä toisaalle, että jos kaukaloissa nähtäisiin viime kauden sekoilujen jälkeen jatkossa ”arvoiltaan – siis teoiltaan – terveempää kotimaista jääkiekkoilua”, silloin edes Semir Ben-Amorin arvoton luolamiespurkaus ei olisi ollut täysin turha.

Arvaahan sen, miten kävi. Pojat ovat poikia ja menneet menneitä, taakse huolellisesti jätetyt irvokkuudet on arkistoitu osaksi myyttistä kertomaa otsakkeella ”ulkopuoliset älkööt puuttuko meidän leikkeihin”. Moni oli toki kesällä sitä mieltä, että jotain meni viime yrittämällä vikaan. Sattui jotain, mikä ei kuulu peliin.

Huolellisinkin näkemäni arvio tilanteesta päätyi kuitenkin lähinnä siihen, että ”Koodi meni rikki”. Kyllä, Koodi mainittu. Pulma ei siis ollut, että maineikkaassa ja urheilumaailman absurdeimmassa normistossa olisi jotain vikaa, vaan että se ei ihan toiminut, kun koko kansan Villeäkin silleen satutettiin.

Ylilyönti, jäällä jaettava oikeus, pelaajien keskinäinen kunnioitus… kyllä tämä tästä taas. Kunhan kaikki ymmärtävät, että Koodin mukaan pitää pelata.

Lajiväki ei oikeastaan edes ennättänyt pohtimaan sitä, että sanattomien johtopäätösten perimänä (kukaanhan sitä ei opeta) välittyvässä kaukaloiden kaanonissa olisi jotain vinoon kasvanutta. Puhumattakaan siitä, että joku olisi huomannut miettiä, onko lätkäjätkien arvomaailma alkujaankin rakennettu niin huteralle pohjalle, ettei kenenkään täysjärkisen aikuisen uskoisi moista ohjenuoranaan esittävän.

Se on valtavan kaunis ajatus, että kilpaurheilun armottoman eetoksen ja kovapintaisen kontaktilajin luonteen yhdistävää äärimmäisen nopeaa peliä voisi hallita kulloisenkin puhujan tarpeiden mukaan muotoutuvalla kunnian ja koston koodeksilla. Ellei kaaosteoriaa olisi keksitty, nimen voisi lainata tälle keitokselle.

Lätkäväen pitäisi katsoa pelireissuilla enemmän mafia-leffoja, jos vaikka hahmottuisi, että joku lipeää aina ruodusta verikoston uhallakin. Tai kyllähän ne sen tietävät, ammattirooliin taitaa vain kuulua yksinkertaisen maalaisserkun tasolle vajoaminen ajoittain.

Syypää ongelmiin toki löytyi. Vika oli tietysti siinä, että verikoston muuttuessa puheesta todellisuudeksi SM-liigan (muistoissamme) toimistolla ei kuulemma ollut riittävästi osaamista, ymmärrystä ja johtajuutta tilanteen ratkaisemiseksi. Siis itse itseään ja omaa kunniallisuuttaan sääntelevän ”systeemin” toimintahäiriöiden poistamiseksi olisi sittenkin tarvittu sääntökirjojen yllä olevaa alfa-urosta?

Rehtinä johtopäätöksenä on sitten sekä pukukoppien liepeillä että mediassa todettu perinteikkäästi, että ”ei tartte tänne tulla, jos ei meininki miellytä”. Nyt kuitenkin osaa porukasta ainakin vähän harmittaa, kun yleisömäärät ovat laskussa.

Kielteiselle katsojakehitykselle on luonnollisesti löytynyt vedenpitävä selitys. Kiekkokansa ei tykkää katsoa, kun kaukaloissa hissutellaan. Tarjolla oleva pelailu onkin toisinaan ollut valjua, virallinen syy on selvä: pelaajat hiihtelevät varpaisillaan, koska eivät oikein tiedä, mitä jäällä saa tehdä ja mitä ei.

Pelkään trendin muuttuvan yleisökadoksi, jos kansalaiset huomaavat laajemmin, että lätkäjätkien moraalikäsitys on esikoulutasolla. Pienet lapset toimivat tällaisella silmänpalvonnan asteella oikeaa ja väärää erotellessaan. Vain rangaistusten pelko siis pidättelee keskivertojääkiekkoilijaa toteuttamasta syvimpiä viettejään. Mahtavaa.

Ei tässä oikein osaa olla omasta ammattikunnastakaan ylpeä. Aika moni Ben-Amorin syyntakeettomana työrukkasena vastuullisuudesta vapauttanut kollega luonnehti Suomeen ilmaantunutta Trevor Gilliesiä apinan tapaisilla arvioilla. Ja sitten aika moni oli sitä mieltä, että ”se oli sille ihan oikein”, kun Gillies nekkaili lähes Koodin mukaisesti Jarkko Ruutua varoittamatta lärviin.

Se pitää kyllä myöntää, että Gilliesin klassinen etu- ja takakäden lyöntikombo oli tyylipuhdas. Jälkimmäinen kun olisi osunut tarkoitetusti, Jarkko-narrin ei olisi tarvinnut värittää tapahtunutta kuin korkeintaan verellään.

Sitten on tietysti se mieleenpainuva hetki suomalaisessa jääkiekkokulttuurissa, kun jokunen kollega analysoi huolella Markus Poukkulaa, jonka lätkäÄIJÄ Jere Karalahti kolasi pelaajien keskinäisen kunnioituksen hengessä hämärän rajamaille pimeästä kulmasta. ”Et sä voi noin pelata” ja ”pää pystyyn”, saatiin sanottua hysteerisen kikattelun lomassa.

Ne esikouluikäiset olisivat jo tässä vaiheessa osanneet sanoa anteeksi, ehkä olisivat jopa huomanneet kiittää saamastaan ymmärryksestä. Lätkäjätkät taas eivät oppineet mitään.

Nyt vain odotellaan, että joku korjaisi oikeasti Koodin, että päästään pelaamaan kunnolla. Minäkin odotan, tuokaa takaisin mun jääkiekkoni.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet