RSS Feed

HavaintojaKahden maailman välissä (Meidän Perhe 12/2007)

9. kesäkuuta, 2015

blogi

(Toim. Huom. Tämä artikkeli ilmestyi Meidän Perhe -lehdessä joulukuussa 2007, pohjustamassa Elämän pirstaleita -blogin aloitusta. Lukijapalautteessa todettiin muun muassa ”en halua lukea tällaista lehdestä”. Siksi tämä tuntuu yhä jotenkin tärkeältä, vaikka jo etäiseltä – muistamisen arvoiselta kuitenkin.)

Elämän sattumanvaraisuus voi muuttaa unelman yhdessä yössä painajaiseksi. Lapsen kuolema vie entiseltä elämältä pohjan, mutta uuden lapsen syntymä pakottaa katsomaan eteenpäin.

Pikkulintu nokkii löytöään keskellä autotietä. Se lehahtaa lentoon, kun huomaa auton lähestyvän. Mutta lennähtää epäonnekseen väärään suuntaan ja katoaa auton alle. Taustapeilistä näkyy asvaltilla eloton möykky. Elämä on sattumanvaraista ja järjettömimmillään julmaa.

Minulla oli oma Milja-pikkulintuni. Tyttö, joka halusi aina olla 4-vuotias. Sellaiseksi hän myös jäi – ikuiseksi pikkulinnuksi.

Vielä keväällä perheemme eli omalla mittapuullamme lähes täydellistä arkista elämää. Olin saanut unelmieni työpestin, lapsiperheen arki kukoisti ja syksyllä oli luvassa perheenlisäystä, Miljan kovasti odottama sisarus. Se elämä päättyi karusti kesäkuussa.

Milja oli poikkeuksellisen terve lapsi, hän ei juuri sairastellut. Eräänä alkukesän aamuna hän oli kuitenkin poissa, hän ei enää herännyt. Kuolema kävi kylässä – lupaa kysymättä, syytä kertomatta.
Miljan selittämätön kuolema teki minusta ja vaimostani yhtäkkiä jälleen ”lapsettomia”.

Siirtymä leikki-ikäisen lapsen tahdittamasta arjesta surutalon hiljaisuuteen oli raju. Vaimoni raskauden viimeisestä kolmanneksesta tuli aivan muuta kuin valmistautumista iloiseen perhetapahtumaan. Entinen elämä loppui kuin seinään, jättäen meidät outoon välitilaan.

Jossain selän takana on entinen, kokonainen elämä. Siihen maailmaan palaisi mielellään, mutta kaikki tiet sinne ovat kadonneet. Toisessa suunnassa on muiden ihmisten maailma, kuin lasiseinän takana vallitseva vieras todellisuus. Näiden maailmojen välissä vallitsee oma synkeä todellisuutemme.

Läpivalaistun todellisuuden armoilla
Lapsensa menettäneen ihmisen maailmassa eräs kipeimmistä asioista on alati läsnä oleva elämän sattumanvaraisuus. Tavallista, ehjää elämää viettävät ihmiset saavat elää eräänlaisessa turvallisuuskuplassa. Arkielämän perusturvallisuuden pohjana oleva ”eihän meille mitään pahaa tapahdu” –illuusio lienee terveen perhe-elämän perusedellytyksiä.

Nykyaikaisen ihmisen elämässä kuolema ei juurikaan ole läsnä – ennen kuin se osuu lähimpään elämänpiiriin. Siksi läpivalaistun karun todellisuuden kanssa toimeen tuleminen on raskasta.

Juuri tuon illuusion katoaminen ja perusturvallisuuden mureneminen erottavat surevan muista ihmisistä, jopa läheisistään. Elämä kaikkinensa tuntuu kohtuuttomalta, eikä siltä pysty mitenkään suojautumaan. Ei näin kuulu käydä, ei näin voi käydä, ei näin saa käydä, huutaa surevan mieli vailla vastauksia.

Miljan kuoleman jälkeen suuri joukko läheisiämme on osoittanut uskomatonta tukea ja myötätuntoa. Aivan lähimmillä suru on tietysti suuri omalla kohdallakin. Tästä huolimatta syvintäkin välittämistä osoittavat lähimmäiset ovat paikoitellen sen näkymättömän lasin takana, ymmärryksen tavoittamattomissa.

Läheiset osaavat olla läsnä, jaksavat vastaanottaa surumme ja auttavat nousemaan syvimmästäkin loukosta. Mutta kotiovemme sulkiessaan he voivat aina palata omaan, vanhoja raiteita pitkin jatkuvaan elämäänsä. Meillä tätä vaihtoehtoa ei ole.

Uutta elämää opettelemassa
Suurin muutos jokapäiväisessä elämässämme oli arjen totaalinen romuttuminen. Perheen yhteiset hetket olivat omasta tahdostamme rytmittyneet pitkälti lapsen ehdoilla. Leikki-ikäisen kanssa puuhasteltavaa riitti aamusta iltaan. Lukuisista arkirutiineista ei kesäkuun seitsemännen päivän jälkeen yhtäkkiä ollut jäljellä mitään.

Porraskäytävästä kuuluvat lapsen askeleet eivät enää koskaan pysähtyneetkään oman kotioven taakse, kotipihan ja lähipiirin rakkaidenkin lasten kohtaaminen oli yhtäkkiä ylivoimaista. Meistä tuli muukalaisia omassa elämässämme.

Pieni ihminen jätti jälkeensä vain huoneellisen kesken jääneen elämän merkkejä. Surusta selviytymistäkin vaikeampaa on pohjattoman tyhjyyden täyttäminen, kun aiemman tutun ja turvallisen elämän rutiinit, kiinnekohdat, arvot ja voimavarat menettävät merkityksensä.

Kun elämisen perusteet menivät uusiksi, piti opetella uudelleen koko eläminen. Keksiä aamuisin syy nousta sängystä, etsiä sisältöä tyhjiksi käyneisiin päiviin. Kesästä 2007 tuskin jää kummallekaan meistä kovin tarkkoja muistikuvia, mutta iso osa siitä kului opetellessa oman elämän suorittamista.

Päivärutiinin uudelleen rakentaminen alkoi muistilapulle kirjatuista peseytymisestä, pukeutumisesta ja pakkosyömisestä, ihmisyyden peruspilareista oli pidettävä kiinni. Vähitellen vastaan tuleville asioille rakentui uusia merkityksiä, sitä odotellessa täytimme tyhjyyttä pitkillä hiljaisilla kävelylenkeillä. Omalla kohdallani jonkinlaiseksi selviytymiskeinoksi osoittautui myös työn pariin palaaminen.

Oman toimintakyvyn palauttamisen ohessa on pitänyt opetella kohtaamaan isoja tunteita. Suru, avuttomuus ja epätoivo ovat vaikeasti hallittavia tunteita, kun niiden mittakaava kasvaa ihmistä suuremmaksi. Toisaalta normaalisti käsittelykyvyn rajoissa olevat vihan, katkeruuden tai pettymyksen tunteetkin muuttuvat äärimmäisiksi kokemuksiksi, jos niitä ei pysty kohdistamaan mihinkään. Henkisesti täysin paljaalle, suojautumiskyvyttömälle ihmiselle kaikki tunnekuohut ovat äärikokemuksia.

Lapsensa menettänyt kokee myös helposti epäonnistuneensa vanhempana raskaimmalla mahdollisella tavalla, jolloin monenlaiset syyllisyydentunnot nostavat päätään. Mitään näistä tuntemuksista ei ole helppoa käsitellä, kun tapahtuneelle ei ole yhtäkään järjellistä syytä.

Murheen varjostama onni
Vaikka omaan suruunsa haluaisi käpertyä yhä syvemmälle, elämä ympärillä jatkuu ja pakottaa nousemaan kanveesista tyrmäyksen jälkeen. Uuden elämän alku on ollut ristiriitojen sävyttämää, syntymän ja kuoleman läheisyys repii sisuskaluja. Samalla kun itse haluaisi vain tuijottaa takana olevaan sumuun ja takertua menneen elämän rippeisiin, perheen uusi tulokas opettaa ottamaan askeleita eteenpäin.

Miljan pikkuveli syntyi elokuun viimeisenä päivänä, isosisko oli jo keväällä antanut mahavauvalle nimen Kassu. Poika toi isän silmiin ensimmäisenä katkeruuden kyyneleitä, lapsen syntymä nosti kaikki pettymyksen ja menetyksen tunteet takaisin pintaan entistä konkreettisempina.

Toisin kuin muut ylpeät isät, minä en halunnut soittaa synnytysosastolta hyviä uutisia koko maailmalle. Takaraivossa takoi päiväkausia ajatus siitä yhdestä puhelusta, joka minun olisi kuulunut saada soittaa ylpeälle isosiskolle.

Vanhemmistaan riippuvainen ihmistaimi on rakkautensa ja huolenpitonsa ansainnut, tämä ei missään vaiheessa ollut epäselvää. Miljan poismeno ei muuttanut sitä, että lapsi oli toivottu tulokas perheeseen. Mutta toisin kuin oletettavasti useimmissa muissa vauvaperheissä, meille onnellisuus ei ole ajankohtainen tai itsestään selvä asia.

Ohikiitäviä varovaisen onnen hetkiäkin varjostaa musta reunus. Pieni lapsi sylissä tuntuu hyvältä, mutta keho muistaa vielä liian hyvin, miltä syliin itse kapuava iso lapsi tuntui. Vauvan oppiessa päivittäin uusia asioita kurkkua kuristaa katkeruus siitä, että näitä ihmeitä eniten odottanut perheenjäsen ei ole vieressäni.

Samalla kun pikkuveli tuo meille sisältöä ja valoa pimeneviin päiviin, kolikon kääntöpuolena ovat uudenlaiset pelkotilat. Miljan selittämätön kohtalo on istuttanut meihin lähes järjettömän menettämisen pelon. Luottamus elämän vakauteen tai jatkuvuuteen on olemattomalla tasolla.

Tietoisuus siitä, että aiempi menetys ei mitenkään suojele meitä uudelta pahalta on todella vahva. Siksi hyvää tarkoittavien ihmisten ”ei salama iske kahdesti samaan paikkaan” –vakuuttelut tuntuvat kumisevan tyhjyyttään. Sillä salamakin voi iskeä kahdesti samoille sijoille.

Ehjän elämän aihioita
Sirpaleisen elämän palasia kerätessä on vaikeaa katsoa pitkälle eteenpäin. Käsittelykyvyn rajoissa olevien tulevaisuuden suunnitelmien skaala vaihtelee muutamasta tunnista pariin viikkoon. Vauvan kannalta tulevaisuutta pystyy kuitenkin jotenkin hahmottamaan. Kaiken repaleisuuden keskellä toivomme luonnollisesti, että meistä huolimatta jälkikasvumme saisi itselleen ehjän elämän. Haaste tuntuu tässä vaiheessa melkoiselta.

Toisaalta tiedostamme, että pieneen lapseen kohdistuu suuria odotuksia, jotka eivät toivottavasti paisu kohtuuttomiksi. Hän on meille toivon lapsi, epämääräinen lupaus paremmasta, elämisen arvoisesta elämästä. Tämä kakkoslapsi ei luultavasti koskaan tule kärsimään huomion puutteesta, kunhan vain vanhemmista ei kasvaisi hänelle taakkaa.

Selkein toiveemme on se, että Milja olisi aina mukana luonnollisella tavalla pikkuveljen elämässä. Hän ei itse saa olla läsnä, vaikka olisi sitä valtavasti halunnut, mutta Kassulla on silti aina isosisko. Tämän toiveen toteuttamisessa riittää haastetta myös läheisille.

Meistä tuli perhe, jonka elämässä kuolema ja menetys ovat aina läsnä. Sekä minä että vaimoni olemme uuden elämän alusta saakka kokeneet tärkeäksi sen, että pystymme puhumaan kaikista asioista. Oli kyse sitten tyttärestämme, hänen kuolemastaan, elämän raadollisuudesta tai surullisen vajaalukuisesta perheestämme. Näistä asioista ei saa tulle elämäämme enää nykyistä enempää lamauttavia tabuja.

Siksi minäkin olen kirjoitustyöläisenä valinnut sen tien, että haluan jakaa näitä kipeitä tuntojani jatkossakin. Sanomisen pakko ajaa kirjoittamaan.


4 kommenttia »

  1. Suvi kirjoitti:

    <3

  2. esben kirjoitti:

    Olen lukenut tämän jutun joskus kauan sitten aiemminkin samoin kuin mainittua blogia. Nyt kun itselläni on juuri samanikäinen tytär, tämä tuntuu melkein fyysisesti pahalta lukea. Jotain tähän tekisi mieli sanoa, mutta tunnen itseni sanattomaksi ja varmasti olet kaiken mahdollisen kuullutkin jo mitä kukaan voi tähän keksiä. Otan osaa.

  3. Mia kirjoitti:

    Kiitos että jaoit tämän tekstin. Sait kirjoitettua auki sen mitä olen itsekin ajatellut lapsen kuoleman jälkeen <3 On helpompi olla, kun on tunteille ja ajatuksille sanat.

  4. Minna kirjoitti:

    Voimia <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • RT : Monet 612-osallistujat närkästyivät kun tapahtumaa kutsuttiin fasistiseksi, sillä hehän ovat vain "tavallisia ihmisiä".…
    • RT : Pitkän päivän päätteeksi on paikallaan kiittää sitkeästi iltaan asti jaksanutta fanikatsomoa. oli menestys sinise…
  • Arkisto
  • Aiheet