RSS Feed

HavaintojaJokapäiväinen kuolemamme

11. marraskuuta, 2016

”Harmi kun pyhäinpäivä ei ole sellainen, että kuolleet voisi tulla päiväksi takaisin. Silleen kuin Ninjagossa oli,” 6-vuotias pohti viime viikonloppuna tuttua hautakiveä katsellessaan.

Pikkuveljen suhtautuminen on mutkatonta, vaikka elämän tosiasiat eivät aivan kirkkaita vielä olekaan. Hautausmaakäynnit tai kuolemasta puhuminen ovat arkisia asioita, kun perheen molemmat pojat ovat kasvaneet siihen, että isosiskoa ei voi koskaan tavata – vaikka miten tekisi mieli.

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kuolemasta puhuminen on vaikeaa vain aikuisille, se on opittua. Lapset eivät kaikkia asioita tietenkään ymmärrä, mutta he suhtautuvat avoimesti elämään, ja kuolemaan. Tämän huomasin jo Miljan kuoltua. Nuoremmat lapsemme elävät tietysti tavallisesta poikkeavassa perheessä, heidän kotonaan on aina ollut ”läsnä” kuollut perheenjäsen.

Mietin, miten puhumme lapsille kuolemasta – siihen on vaikeaa vastata. Varmaankin ihan tavallisesti. Enemmänkin puhumme itse asiassa Miljan kuoleman sijaan hänen elämästään, se tuntuu meille aikuisille tärkeältä asialta muistaa ja kiinnostaa ajoittain poikiakin. Sitä kautta tulevat luonnollisesti kuolemaan liittyvät kysymykset, kummallakin pikkumiehellä on ollut oma vahva vaiheensa, jolloin nämä asiat ovat askarruttaneet isommin.

Pyrimme puhumaan asioista niin kuin ne ovat, itse en varsinkaan jaksa tarinoida pilvenreunoista ja taivaallisista olennoista. Tosiasiat kelpaavat lapsille, vaikka mietityttävätkin. Isosiskon kuolintapa on ainoa asia, mistä emme suoraan puhu, alle 10-vuotiaiden ei tarvitse vielä pohtia sitä, ettei yöunilta herääminen ole itsestäänselvyys.

Hankaluutta asian käsitteleminen aiheuttaa lähinnä toisinaan perhepiirin ulkopuolella vastaan tulevissa tilanteissa. Perheistä puhuessa esimerkiksi päiväkotikaverit saattavat ihmetellä juttuja kuolleesta siskosta, siinä kohdin kokemusten perusteella tiukimmilla ovat kuitenkin kasvatusalan ammattilaiset, jotka eivät aina ole osanneet ottaa aihetta vastaan järin luontevasti.

Kipupisteitä on varmasti vielä luvassa matkan varrella kotonakin. Poikien kasvaessa heidän on muodostettava omanlaisensa suhde asiantilaan, johon ei itse pysty mitenkään vaikuttamaan. Jossain vaiheessa on ehkä kohdattava jonkinlainen suru menetyksestä, jota ei itse ole kokenut, murhe toteutumattomasta mahdollisuudesta elävään isosiskoon.

Tai ehkä kaikki sekin sujuu luontevasti vuosien vieriessä. Sellaista surusta on yleensäkin tullut. Ei se määritä arkea tai elämää, korkeintaan vaanii omassa lokerossaan läpsiäkseen toisinaan yllättäen kasvoille.

Pohdinnat eivät nytkään tulleet aivan spontaanisti. Olen koko viikon rypenyt vanhoissa syövereissä yllättävän yhteydenoton vuoksi. Ensi viikolla pitäisi puhua näistä asioista vähän isommalle yleisölle.

Karhuherran tarinointia voi seurata myös Twitterissä ja Instagramin puolella.


Ei kommentin kommenttia »

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet