RSS Feed

Kirjoituksia aiheesta ‘Havaintoja’

Hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. Ja vähän isompaakin toisinaan, nimittäin tämä maailmanmeno. Verkkoencyklopedian mukaan havainnolla tarkoitetaan, jota ei ole vain aistittu, vaan erityisesti pantu merkille. Tänne kertyy ehkä juuri sellaisia juttua, hajatelmia sieltä ja täältä - tarinoita, jotka eivät jätä rauhaan.

  1. HavaintojaMun Turku

    elokuu 19, 2017 by Karhuherra

    tyurku
    Olen viime aikoina matkannut ihanissa paikoissa, joissa on tapahtunut kamalia asioita.
    Käynyt Berliinissä, Lontoossa, Tukholmassa ja Manchesterissa.
    Väistämättä miettinyt ohimennen omaa turvallisuutta, asian nopeasti sivuuttaen.

    Kotona ei ole tarvinnut sitä miettiä, Mun Turku ei ole sellainen paikka.
    Nyt epäilen itseäni ensimmäistä kertaa.

    Mun Turku on sopivan pieni paikka, henkisesti iso, mutta fyysisesti syrjässä maailman tyrskyistä.
    Se on vikoineenkin täydellinen paikka. Kaunis jopa synkkänä alkusyksyn iltana, jonka sade maalaa harmaaksi.
    Nyt se sade pesee yön pimeydessä verta pois katukivetyksestä.

    Mun Turku on se lintukoto, jossa lapset voivat häärätä naapurustossa keskenään ilman jatkuvaa vahtimista.
    Meille kulmakunnan arjen suurin huoli on ärsyttävän pitkäksi venynyt tietyö.
    Meillä on niitä ensimmäisen maailman ongelmia.
    On muitakin ongelmia, mutta ei ylivoimaisia, koska tämä on Turku.

    Mun Turku on sellainen paikka, että me järkytymme, kun meillekin tapahtuu pahoja asioita.
    Täällä ihmiset eivät ole turtuneita maailman pahuuteen, se järisyttää.
    Meille lähimmäisten turvallisuuden puolesta pelkääminen ei ole arkea.
    Siksi se sattuu.
    Mutta meille raivo, aseistautuminen tai muurien pystyttäminen ei ole ensimmäinen vaihtoehto.

    Mun Turku haluaa olla sivistynyt jatkossakin.
    Tällaisena iltana haluamme käpertyä sisäänpäin tärisemään. Haluamme luvan olla vähän naiiveja, hetken verran.
    Mun Turussa pidetään tärkeänä, että ollaan ihmisiksi. Äiti opetti.
    Ja, että ollaan ihmisiä – myös tällaisena hetkenä.

    Mun Turku on silti sellainen, että meillä ei (pelkästään) katsota sivusta.
    Meillä on tapana ostaa torilla perunoita ja juoda kahvetta, ei murhata ihmisiä.

    Jos teet jälkimmäistä, mun Turku tarttuu lähimpään irtaimistoon ja puolustaa lähiympäristöään ihonväriin katsomatta.
    Häätää pahan pois.
    Mun Turku voi olla puolillaan tolkun ihmisiä ja öyhöttäjiä, mutta uuden aamun valjetessa meillä muistetaan heidät, jotka ajoivat pahuuden pakoon.

    Mun Turku päätti jo perjantai-iltana, että lauantaina haetaan torilta perunoita.
    Mun Turku on lopulta järkähtämätön. Meillä ei aiota pelätä, mutta ei siitä tarvitse tehdä numeroa.

    Fuck You, We Are Turku, meillä sanotaan.


  2. HavaintojaJokapäiväinen kuolemamme

    marraskuu 11, 2016 by Karhuherra

    ”Harmi kun pyhäinpäivä ei ole sellainen, että kuolleet voisi tulla päiväksi takaisin. Silleen kuin Ninjagossa oli,” 6-vuotias pohti viime viikonloppuna tuttua hautakiveä katsellessaan.

    Pikkuveljen suhtautuminen on mutkatonta, vaikka elämän tosiasiat eivät aivan kirkkaita vielä olekaan. Hautausmaakäynnit tai kuolemasta puhuminen ovat arkisia asioita, kun perheen molemmat pojat ovat kasvaneet siihen, että isosiskoa ei voi koskaan tavata – vaikka miten tekisi mieli.

    Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kuolemasta puhuminen on vaikeaa vain aikuisille, se on opittua. Lapset eivät kaikkia asioita tietenkään ymmärrä, mutta he suhtautuvat avoimesti elämään, ja kuolemaan. Tämän huomasin jo Miljan kuoltua. Nuoremmat lapsemme elävät tietysti tavallisesta poikkeavassa perheessä, heidän kotonaan on aina ollut ”läsnä” kuollut perheenjäsen.

    Mietin, miten puhumme lapsille kuolemasta – siihen on vaikeaa vastata. Varmaankin ihan tavallisesti. Enemmänkin puhumme itse asiassa Miljan kuoleman sijaan hänen elämästään, se tuntuu meille aikuisille tärkeältä asialta muistaa ja kiinnostaa ajoittain poikiakin. Sitä kautta tulevat luonnollisesti kuolemaan liittyvät kysymykset, kummallakin pikkumiehellä on ollut oma vahva vaiheensa, jolloin nämä asiat ovat askarruttaneet isommin.

    Pyrimme puhumaan asioista niin kuin ne ovat, itse en varsinkaan jaksa tarinoida pilvenreunoista ja taivaallisista olennoista. Tosiasiat kelpaavat lapsille, vaikka mietityttävätkin. Isosiskon kuolintapa on ainoa asia, mistä emme suoraan puhu, alle 10-vuotiaiden ei tarvitse vielä pohtia sitä, ettei yöunilta herääminen ole itsestäänselvyys.

    Hankaluutta asian käsitteleminen aiheuttaa lähinnä toisinaan perhepiirin ulkopuolella vastaan tulevissa tilanteissa. Perheistä puhuessa esimerkiksi päiväkotikaverit saattavat ihmetellä juttuja kuolleesta siskosta, siinä kohdin kokemusten perusteella tiukimmilla ovat kuitenkin kasvatusalan ammattilaiset, jotka eivät aina ole osanneet ottaa aihetta vastaan järin luontevasti.

    Kipupisteitä on varmasti vielä luvassa matkan varrella kotonakin. Poikien kasvaessa heidän on muodostettava omanlaisensa suhde asiantilaan, johon ei itse pysty mitenkään vaikuttamaan. Jossain vaiheessa on ehkä kohdattava jonkinlainen suru menetyksestä, jota ei itse ole kokenut, murhe toteutumattomasta mahdollisuudesta elävään isosiskoon.

    Tai ehkä kaikki sekin sujuu luontevasti vuosien vieriessä. Sellaista surusta on yleensäkin tullut. Ei se määritä arkea tai elämää, korkeintaan vaanii omassa lokerossaan läpsiäkseen toisinaan yllättäen kasvoille.

    Pohdinnat eivät nytkään tulleet aivan spontaanisti. Olen koko viikon rypenyt vanhoissa syövereissä yllättävän yhteydenoton vuoksi. Ensi viikolla pitäisi puhua näistä asioista vähän isommalle yleisölle.

    Karhuherran tarinointia voi seurata myös Twitterissä ja Instagramin puolella.


  3. KirjoittaminenElämän pirstaleita – suruvuoden sanaterapiaa (2007–2008)

    marraskuu 10, 2016 by Karhuherra

    b4

    Tässä alla on kootusti tekstejä elämäni vaikeimmilta kuukausilta. Tyttäreni Milja kuoli kesäkuussa 2007, nämä tekstit olivat minun keinoni yrittää selviytyä kiinni jonkinlaiseen uuden elämän syrjään.

    Tekstit on alkujaan julkaistu alunperin Karhuherran murinat– ja Elämän pirstaleita -blogeissa. Koska kumpaakaan näistä ei enää ole tiedon valtateillä tallella, mutta tekstit löytyivät, tuntuu edelleen tärkeältä saattaa ne luettavaksi. Jos vaikka joku löytäisi niistä apua – tai ehkä niillä on joskus merkitystä niinä kuukausina elämäntaipaleensa aloittaneelle Miljan pikkuveljelle.

    Joskus tämän tyyppinen kokonaisuus tuntui aihiolta kirjaksi, jäi tekemättä (toistaiseksi). Kaikesta en itseäni enää tunnista, mutta moni ajatus tuntuu yhä esittämisen arvoiselta. Tekstejä on valikoitu, niitä on tarpeen tullen lievästi editoitu, ja perässä on paikoitellen jälkihuomioita marraskuulta 2016.

    Kesä
    Elämän suuria valheita
    Sananen extremelajeista
    Suorittamisesta
    Kesken jäänyt kesä
    Kuukausipäivä
    Varjovanhemmat (identiteettikriisin ytimessä)
    Kahden maailman välissä

    Syksy
    Pikku Kakkonen
    Syksyn sävel
    Ristiriitojen repimä
    Jälkeen jääneen tuska
    Immuniteetti
    Vertaistuen voima
    Hukattuja hetkiä
    Sanomisen pakko

    Talvi
    Palasia keräämässä
    Ei mikään selviytymistarina
    Hyvät ja huonot hetket
    Ihmelapsia
    Hiljaisuus
    Unohtamisen pelko
    Läpivalaistuja ihmisiä
    Pohjalla
    Vuosi sitten
    Lapsen uni
    Kaikkensa antanut
    Järki ja tunteet
    Pakko päästä eteenpäin
    Talvihallan suojelus
    Riittämättömyydestä

    Kevät
    Millainen olisit nyt?
    Kahden lapsen isä
    Ohjeita ohikulkeville
    Tunneilmastonmuutos
    Lapsen viisaus
    Jähmettyneet leikit
    Kuolema kävi taas kylässä
    Silta sisarusten välillä
    Ihmisten ilmoilla
    Hautajaisissa
    Saippuakuplat
    Työläisten juhlimattomuus
    Ihmisrauniot nojaavat toisiinsa
    Vain itsensä voi armahtaa (Äitienpäivä)
    Edistysaskeleita
    Vertaistensa varassa
    Sattuvia kohtaamisia
    Katkeruudesta
    Uuden elämän hapuilevia askeleita
    Hyllytetty suru

    Uusi vuosi
    Toisten ihmisten juhlat
    Kesäuusinta (teräväpiirtona)
    Ihmisen tapainen

    Elämän pirstaleita -blogi jatkui vielä tämän jälkeenkin, kunnes teki itsensä tarpeettomaksi. Tarinan luonnekin muuttui matkan varrella. Kyseisen blogin aloittamiseen liittyi myös kirjoittamani pitkä juttu Meidän perhe -lehdessä vuodenvaihteessa 2008.


  4. HavaintojaKahden maailman välissä (Meidän Perhe 12/2007)

    kesäkuu 9, 2015 by Karhuherra

    blogi

    (Toim. Huom. Tämä artikkeli ilmestyi Meidän Perhe -lehdessä joulukuussa 2007, pohjustamassa Elämän pirstaleita -blogin aloitusta. Lukijapalautteessa todettiin muun muassa ”en halua lukea tällaista lehdestä”. Siksi tämä tuntuu yhä jotenkin tärkeältä, vaikka jo etäiseltä – muistamisen arvoiselta kuitenkin.)

    Elämän sattumanvaraisuus voi muuttaa unelman yhdessä yössä painajaiseksi. Lapsen kuolema vie entiseltä elämältä pohjan, mutta uuden lapsen syntymä pakottaa katsomaan eteenpäin.

    Pikkulintu nokkii löytöään keskellä autotietä. Se lehahtaa lentoon, kun huomaa auton lähestyvän. Mutta lennähtää epäonnekseen väärään suuntaan ja katoaa auton alle. Taustapeilistä näkyy asvaltilla eloton möykky. Elämä on sattumanvaraista ja järjettömimmillään julmaa.

    Minulla oli oma Milja-pikkulintuni. Tyttö, joka halusi aina olla 4-vuotias. Sellaiseksi hän myös jäi – ikuiseksi pikkulinnuksi.

    Vielä keväällä perheemme eli omalla mittapuullamme lähes täydellistä arkista elämää. Olin saanut unelmieni työpestin, lapsiperheen arki kukoisti ja syksyllä oli luvassa perheenlisäystä, Miljan kovasti odottama sisarus. Se elämä päättyi karusti kesäkuussa.

    Milja oli poikkeuksellisen terve lapsi, hän ei juuri sairastellut. Eräänä alkukesän aamuna hän oli kuitenkin poissa, hän ei enää herännyt. Kuolema kävi kylässä – lupaa kysymättä, syytä kertomatta.
    Miljan selittämätön kuolema teki minusta ja vaimostani yhtäkkiä jälleen ”lapsettomia”.

    Siirtymä leikki-ikäisen lapsen tahdittamasta arjesta surutalon hiljaisuuteen oli raju. Vaimoni raskauden viimeisestä kolmanneksesta tuli aivan muuta kuin valmistautumista iloiseen perhetapahtumaan. Entinen elämä loppui kuin seinään, jättäen meidät outoon välitilaan.

    Jossain selän takana on entinen, kokonainen elämä. Siihen maailmaan palaisi mielellään, mutta kaikki tiet sinne ovat kadonneet. Toisessa suunnassa on muiden ihmisten maailma, kuin lasiseinän takana vallitseva vieras todellisuus. Näiden maailmojen välissä vallitsee oma synkeä todellisuutemme.

    Läpivalaistun todellisuuden armoilla
    Lapsensa menettäneen ihmisen maailmassa eräs kipeimmistä asioista on alati läsnä oleva elämän sattumanvaraisuus. Tavallista, ehjää elämää viettävät ihmiset saavat elää eräänlaisessa turvallisuuskuplassa. Arkielämän perusturvallisuuden pohjana oleva ”eihän meille mitään pahaa tapahdu” –illuusio lienee terveen perhe-elämän perusedellytyksiä.

    Nykyaikaisen ihmisen elämässä kuolema ei juurikaan ole läsnä – ennen kuin se osuu lähimpään elämänpiiriin. Siksi läpivalaistun karun todellisuuden kanssa toimeen tuleminen on raskasta.

    Juuri tuon illuusion katoaminen ja perusturvallisuuden mureneminen erottavat surevan muista ihmisistä, jopa läheisistään. Elämä kaikkinensa tuntuu kohtuuttomalta, eikä siltä pysty mitenkään suojautumaan. Ei näin kuulu käydä, ei näin voi käydä, ei näin saa käydä, huutaa surevan mieli vailla vastauksia.

    Miljan kuoleman jälkeen suuri joukko läheisiämme on osoittanut uskomatonta tukea ja myötätuntoa. Aivan lähimmillä suru on tietysti suuri omalla kohdallakin. Tästä huolimatta syvintäkin välittämistä osoittavat lähimmäiset ovat paikoitellen sen näkymättömän lasin takana, ymmärryksen tavoittamattomissa.

    Läheiset osaavat olla läsnä, jaksavat vastaanottaa surumme ja auttavat nousemaan syvimmästäkin loukosta. Mutta kotiovemme sulkiessaan he voivat aina palata omaan, vanhoja raiteita pitkin jatkuvaan elämäänsä. Meillä tätä vaihtoehtoa ei ole.

    Uutta elämää opettelemassa
    Suurin muutos jokapäiväisessä elämässämme oli arjen totaalinen romuttuminen. Perheen yhteiset hetket olivat omasta tahdostamme rytmittyneet pitkälti lapsen ehdoilla. Leikki-ikäisen kanssa puuhasteltavaa riitti aamusta iltaan. Lukuisista arkirutiineista ei kesäkuun seitsemännen päivän jälkeen yhtäkkiä ollut jäljellä mitään.

    Porraskäytävästä kuuluvat lapsen askeleet eivät enää koskaan pysähtyneetkään oman kotioven taakse, kotipihan ja lähipiirin rakkaidenkin lasten kohtaaminen oli yhtäkkiä ylivoimaista. Meistä tuli muukalaisia omassa elämässämme.

    Pieni ihminen jätti jälkeensä vain huoneellisen kesken jääneen elämän merkkejä. Surusta selviytymistäkin vaikeampaa on pohjattoman tyhjyyden täyttäminen, kun aiemman tutun ja turvallisen elämän rutiinit, kiinnekohdat, arvot ja voimavarat menettävät merkityksensä.

    Kun elämisen perusteet menivät uusiksi, piti opetella uudelleen koko eläminen. Keksiä aamuisin syy nousta sängystä, etsiä sisältöä tyhjiksi käyneisiin päiviin. Kesästä 2007 tuskin jää kummallekaan meistä kovin tarkkoja muistikuvia, mutta iso osa siitä kului opetellessa oman elämän suorittamista.

    Päivärutiinin uudelleen rakentaminen alkoi muistilapulle kirjatuista peseytymisestä, pukeutumisesta ja pakkosyömisestä, ihmisyyden peruspilareista oli pidettävä kiinni. Vähitellen vastaan tuleville asioille rakentui uusia merkityksiä, sitä odotellessa täytimme tyhjyyttä pitkillä hiljaisilla kävelylenkeillä. Omalla kohdallani jonkinlaiseksi selviytymiskeinoksi osoittautui myös työn pariin palaaminen.

    Oman toimintakyvyn palauttamisen ohessa on pitänyt opetella kohtaamaan isoja tunteita. Suru, avuttomuus ja epätoivo ovat vaikeasti hallittavia tunteita, kun niiden mittakaava kasvaa ihmistä suuremmaksi. Toisaalta normaalisti käsittelykyvyn rajoissa olevat vihan, katkeruuden tai pettymyksen tunteetkin muuttuvat äärimmäisiksi kokemuksiksi, jos niitä ei pysty kohdistamaan mihinkään. Henkisesti täysin paljaalle, suojautumiskyvyttömälle ihmiselle kaikki tunnekuohut ovat äärikokemuksia.

    Lapsensa menettänyt kokee myös helposti epäonnistuneensa vanhempana raskaimmalla mahdollisella tavalla, jolloin monenlaiset syyllisyydentunnot nostavat päätään. Mitään näistä tuntemuksista ei ole helppoa käsitellä, kun tapahtuneelle ei ole yhtäkään järjellistä syytä.

    Murheen varjostama onni
    Vaikka omaan suruunsa haluaisi käpertyä yhä syvemmälle, elämä ympärillä jatkuu ja pakottaa nousemaan kanveesista tyrmäyksen jälkeen. Uuden elämän alku on ollut ristiriitojen sävyttämää, syntymän ja kuoleman läheisyys repii sisuskaluja. Samalla kun itse haluaisi vain tuijottaa takana olevaan sumuun ja takertua menneen elämän rippeisiin, perheen uusi tulokas opettaa ottamaan askeleita eteenpäin.

    Miljan pikkuveli syntyi elokuun viimeisenä päivänä, isosisko oli jo keväällä antanut mahavauvalle nimen Kassu. Poika toi isän silmiin ensimmäisenä katkeruuden kyyneleitä, lapsen syntymä nosti kaikki pettymyksen ja menetyksen tunteet takaisin pintaan entistä konkreettisempina.

    Toisin kuin muut ylpeät isät, minä en halunnut soittaa synnytysosastolta hyviä uutisia koko maailmalle. Takaraivossa takoi päiväkausia ajatus siitä yhdestä puhelusta, joka minun olisi kuulunut saada soittaa ylpeälle isosiskolle.

    Vanhemmistaan riippuvainen ihmistaimi on rakkautensa ja huolenpitonsa ansainnut, tämä ei missään vaiheessa ollut epäselvää. Miljan poismeno ei muuttanut sitä, että lapsi oli toivottu tulokas perheeseen. Mutta toisin kuin oletettavasti useimmissa muissa vauvaperheissä, meille onnellisuus ei ole ajankohtainen tai itsestään selvä asia.

    Ohikiitäviä varovaisen onnen hetkiäkin varjostaa musta reunus. Pieni lapsi sylissä tuntuu hyvältä, mutta keho muistaa vielä liian hyvin, miltä syliin itse kapuava iso lapsi tuntui. Vauvan oppiessa päivittäin uusia asioita kurkkua kuristaa katkeruus siitä, että näitä ihmeitä eniten odottanut perheenjäsen ei ole vieressäni.

    Samalla kun pikkuveli tuo meille sisältöä ja valoa pimeneviin päiviin, kolikon kääntöpuolena ovat uudenlaiset pelkotilat. Miljan selittämätön kohtalo on istuttanut meihin lähes järjettömän menettämisen pelon. Luottamus elämän vakauteen tai jatkuvuuteen on olemattomalla tasolla.

    Tietoisuus siitä, että aiempi menetys ei mitenkään suojele meitä uudelta pahalta on todella vahva. Siksi hyvää tarkoittavien ihmisten ”ei salama iske kahdesti samaan paikkaan” –vakuuttelut tuntuvat kumisevan tyhjyyttään. Sillä salamakin voi iskeä kahdesti samoille sijoille.

    Ehjän elämän aihioita
    Sirpaleisen elämän palasia kerätessä on vaikeaa katsoa pitkälle eteenpäin. Käsittelykyvyn rajoissa olevien tulevaisuuden suunnitelmien skaala vaihtelee muutamasta tunnista pariin viikkoon. Vauvan kannalta tulevaisuutta pystyy kuitenkin jotenkin hahmottamaan. Kaiken repaleisuuden keskellä toivomme luonnollisesti, että meistä huolimatta jälkikasvumme saisi itselleen ehjän elämän. Haaste tuntuu tässä vaiheessa melkoiselta.

    Toisaalta tiedostamme, että pieneen lapseen kohdistuu suuria odotuksia, jotka eivät toivottavasti paisu kohtuuttomiksi. Hän on meille toivon lapsi, epämääräinen lupaus paremmasta, elämisen arvoisesta elämästä. Tämä kakkoslapsi ei luultavasti koskaan tule kärsimään huomion puutteesta, kunhan vain vanhemmista ei kasvaisi hänelle taakkaa.

    Selkein toiveemme on se, että Milja olisi aina mukana luonnollisella tavalla pikkuveljen elämässä. Hän ei itse saa olla läsnä, vaikka olisi sitä valtavasti halunnut, mutta Kassulla on silti aina isosisko. Tämän toiveen toteuttamisessa riittää haastetta myös läheisille.

    Meistä tuli perhe, jonka elämässä kuolema ja menetys ovat aina läsnä. Sekä minä että vaimoni olemme uuden elämän alusta saakka kokeneet tärkeäksi sen, että pystymme puhumaan kaikista asioista. Oli kyse sitten tyttärestämme, hänen kuolemastaan, elämän raadollisuudesta tai surullisen vajaalukuisesta perheestämme. Näistä asioista ei saa tulle elämäämme enää nykyistä enempää lamauttavia tabuja.

    Siksi minäkin olen kirjoitustyöläisenä valinnut sen tien, että haluan jakaa näitä kipeitä tuntojani jatkossakin. Sanomisen pakko ajaa kirjoittamaan.


  5. HavaintojaViisi vuotta

    kesäkuu 8, 2012 by Karhuherra

    Kun käy oikein korkealla ja putoaa varoittamatta naamalleen maahan, alkaa helposti pelätä putoavansa uudelleen.

    Kun on aikansa raapinut pohjamutia sisuskaluja myöten, alkaa kammota niitä väistämättä joskus vastaan tulevia mustia tukehtumisen tunteita ja omaa päätä suurempia kysymyksiä.

    Ei niitä hetkiä usein tule, ajan myötä ne ajautuvat etäälle toisistaan – mutta mitä harvemmin ne saapuvat, sitä tylymmin sattuu nenään seinään törmätessä. Turha on kenenkään valehdella, että aika parantaa haavat.

    Siitä on nyt täsmälleen viisi vuotta, kun viimeksi elin sietämättömän onnellisena, kaikesta elämän sattumanvaraisesta kohtuuttomuudesta piittaamattomana. Muutaman tunnin päästä on kulunut täsmälleen viisi vuotta siitä, kun heräsin uuteen elämään. Paniikinkatkuiseen pieneen maailmaan, jota on vieläkin hetkittäin vaikeaa hyväksyä omakseen.

    Vaikeinta yhä edelleen hyväksyä menetystä. Sitä kohtuuttomuutta, että toiset saavat elää aivan vääristä syistä, jotkut jopa joutuvat elämään, ja että pieni lapsi voi menettää oman elämänsä ilman minkäänlaista järjellistä selitystä.

    Lähes yhtä vaikeaa on hyväksyä sitä, millaiseksi itse on muuttunut. Ihmisenkuori on ehkä ehjän näköiseksi kovettunut, sisältä kuitenkin yhä vereslihalla. Tavallista ihmistähän voi esittää, jopa tällainen elämän oikkuja pelkäävä, muuta ihmiskuntaa ja itseään vieroksuva otus. We are what we believe – mutta mihin uskoa, jos oma peilikuva ei ihan joka aamu vakuuta?

    Kipeintä on kuitenkin pelko siitä, että kaikki häivähdykset entisestä elämästä hiipuvat vähitellen kokonaan kadoksiin. Ihoon ikuistettu kuva voi pysyä tarkoitetun kaltaisena, elävät mielikuvat sen sijaan karkaavat aina vain kauemmas. Ääntä, tuoksuja tai kehon muistia ei kai koskaan voi enää tavoittaa, ne ovat liian kauan aikaa sitten hautautuneet tunnelukkojen taakse. On vain jotain toissijaista, hieman keksityltä tuntuvaa.

    Luonnollisesti kaikki uuden elämän karmeimmat hetket ovat mielessä huomattavasti kirkkaampina, ne eivät niinkään tunnu haalistuvan. Sitä tarinaa, elämän pirstaleiden kokoamista, on taltioitukin runsain mitoin, mikäli sille haluat itsesi altistaa.

    Kevät on aina uudelleensyntymisen ja tarpeettoman kirkkauden aikaa. Se herättää kaikki demonitkin loukoistaan. Se saa toisinaan kädetkin turtumaan, ja lauseet juuttumaan kurkkuun keskeneräisinä. Tämänkin karhunpesän olen lähes autioksi hylännyt sanattomuuteni vuoksi. Nyt Maailman Paskin Päivä on täällä taas, ehkä kohta helpottaa. Pohjakosketuksen jälkeen.

    Viidessä vuodessa elinpiirikin muuttuu kovasti, etenkin ellei maiseman vaihtumista jarruttele. Toisinaan sitä miettii, kuinka moni läheltä ohi kulkeva tietääkään vain siitä uudesta elämästäni. Joillekin olen hätäpäissäni valehdellut, molempia osapuolia suojellakseni, että lapsia on meillä kaksi. Ihmiset kysyvät sitä aivan liian varomattomasti.

    Ei niitä ole kahta, on kolme. Mun Pikkulintuni ei vaan ole enää täällä.


  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet