RSS Feed

Kirjoituksia aiheesta ‘Kirjoittaminen’

Sanovat, että maalintekijä elää maaleista. No, kirjoitustyöläinen elää sitten kirjoittamisesta. Sanomisen prosessi herättää itsessään ajatuksia toisinaan, sitä päänvaivaa purettakoon tänne.

  1. KirjoittaminenElämän pirstaleita – suruvuoden sanaterapiaa (2007–2008)

    marraskuu 10, 2016 by Karhuherra

    b4

    Tässä alla on kootusti tekstejä elämäni vaikeimmilta kuukausilta. Tyttäreni Milja kuoli kesäkuussa 2007, nämä tekstit olivat minun keinoni yrittää selviytyä kiinni jonkinlaiseen uuden elämän syrjään.

    Tekstit on alkujaan julkaistu alunperin Karhuherran murinat– ja Elämän pirstaleita -blogeissa. Koska kumpaakaan näistä ei enää ole tiedon valtateillä tallella, mutta tekstit löytyivät, tuntuu edelleen tärkeältä saattaa ne luettavaksi. Jos vaikka joku löytäisi niistä apua – tai ehkä niillä on joskus merkitystä niinä kuukausina elämäntaipaleensa aloittaneelle Miljan pikkuveljelle.

    Joskus tämän tyyppinen kokonaisuus tuntui aihiolta kirjaksi, jäi tekemättä (toistaiseksi). Kaikesta en itseäni enää tunnista, mutta moni ajatus tuntuu yhä esittämisen arvoiselta. Tekstejä on valikoitu, niitä on tarpeen tullen lievästi editoitu, ja perässä on paikoitellen jälkihuomioita marraskuulta 2016.

    Kesä
    Elämän suuria valheita
    Sananen extremelajeista
    Suorittamisesta
    Kesken jäänyt kesä
    Kuukausipäivä
    Varjovanhemmat (identiteettikriisin ytimessä)
    Kahden maailman välissä

    Syksy
    Pikku Kakkonen
    Syksyn sävel
    Ristiriitojen repimä
    Jälkeen jääneen tuska
    Immuniteetti
    Vertaistuen voima
    Hukattuja hetkiä
    Sanomisen pakko

    Talvi
    Palasia keräämässä
    Ei mikään selviytymistarina
    Hyvät ja huonot hetket
    Ihmelapsia
    Hiljaisuus
    Unohtamisen pelko
    Läpivalaistuja ihmisiä
    Pohjalla
    Vuosi sitten
    Lapsen uni
    Kaikkensa antanut
    Järki ja tunteet
    Pakko päästä eteenpäin
    Talvihallan suojelus
    Riittämättömyydestä

    Kevät
    Millainen olisit nyt?
    Kahden lapsen isä
    Ohjeita ohikulkeville
    Tunneilmastonmuutos
    Lapsen viisaus
    Jähmettyneet leikit
    Kuolema kävi taas kylässä
    Silta sisarusten välillä
    Ihmisten ilmoilla
    Hautajaisissa
    Saippuakuplat
    Työläisten juhlimattomuus
    Ihmisrauniot nojaavat toisiinsa
    Vain itsensä voi armahtaa (Äitienpäivä)
    Edistysaskeleita
    Vertaistensa varassa
    Sattuvia kohtaamisia
    Katkeruudesta
    Uuden elämän hapuilevia askeleita
    Hyllytetty suru

    Uusi vuosi
    Toisten ihmisten juhlat
    Kesäuusinta (teräväpiirtona)
    Ihmisen tapainen

    Elämän pirstaleita -blogi jatkui vielä tämän jälkeenkin, kunnes teki itsensä tarpeettomaksi. Tarinan luonnekin muuttui matkan varrella. Kyseisen blogin aloittamiseen liittyi myös kirjoittamani pitkä juttu Meidän perhe -lehdessä vuodenvaihteessa 2008.


  2. KirjoittaminenHämmentävää heittäytymistä

    marraskuu 27, 2012 by Karhuherra

    Mihinkäs sitä seepra raidoistaan pääsisi? Tai sarjabloggaaja. Sikäli kun vielä muistan, olen vuosien mittaan toistaiseksi kirjoittanut, nämä palvelukset mukaan lukien, noin neljään blogiin (yhtä kolmessa eri osoitteessa). Ja kuten sanonta kuuluu, ei neljättä ilman viidettä – muistelen sarjabloggaajakollegani Riston sanoneen joskus noin.

    Uudenlainen ammatillinen intoilu ja perehtyminen kamppailulajeihin on poikinut rohkaisevasti monenmoista tilaisuutta. Niinpä olen viime viikot istuskellut entistä itsetietoisemmin kehien äärellä Puolueettomassa kulmassa. Tuorein blogiviritys on urani kärkipäätä jo nyt, koska se on aidosti jotain uutta, innostaa tekijäänsä valtavasti ja naputtelemisesta jopa maksetaan kohtuullisesti.

    Viime viikot ovat olleet niin kiireistä rästitöiden kasaan juoksemista, että blogi on siinä sivussa lähtenyt käyntiin sillä kuuluisalla ”omalla painollaan”. Se on sinänsä hyvä asia, koska ensimmäisiä pläjäyksiä ei ole tullut mietittyä liiaksi. Toisenlaisessa tilanteessa pähkäilemisen kynnys olisi kenties noussut turhan korkeaksi uudelle (toivottavasti) yleisölle kirjoittaessa.

    Nyt on kymmenkunta raapustusta kasassa ja ajatus alkaa hiljalleen jäsentyä. Sekin on suotava asia, tällä kertaa aivoitusten kirkastuminen on lähtenyt suoraan ytimestä, kertomisen arvoisista tarinoista. Jos kysytte muutaman viikon päästä, kerron varmasti jo jotain tyylikästä konseptista, tekijän ja julkaisun brändäämisestä ja syvästä kokonaisnäkemyksestä. Sitä ennen olisi kiva saada lukijapalautetta.

    Viime viikolla tajusin yhtä pitkään työstämääni FightSport-juttua viimeistellessäni, että ensimmäistä kertaa on näppiksellä hahmottuu sävyltään varsin vahvasti analyyttinen asiantuntijajuttu vapaaottelun saralta. En tosin tiedä, välittyykö se tekstissä, mutta ainakin esitän kirjoittajana tietoisesti sellaista roolia.

    Joka tapauksessa se on ainakin virkistävää. Vaikka oma kirjoittamisen tyyli pysyy samansuuntaisena lajista toiseen siirryttäessä, yleisöt ovat kuitenkin erilaisia ja erityyppisiin asioihin tottuneita. Se pitää huomioida, ja tarjoilla nyt lukevalle kamppailukansalle toisenlaisia näkökulmia kuin tavanomaisessa sporttijournalistin työssä.

    MMA-fanit ovat usein vielä valistuneempia kuin vaikkapa kotimaiset lätkäfanit, keskimäärin aiheelle omistautuminen ja omakohtainen lajituntemus ovat eri tasolla. Silloin keskivertomediallemme tyypillinen kevyt bluffi ja asiantuntijuuden huoleton esittäminen ei mene läpi. Se vaikuttaa kirjoittamiseenkin, hyvällä tavalla.

    Toisaalta olen aistivinani sellaista, että vapaaottelun ystävät, ja etenkin urheilijat skenessä, ovat vielä tottumattomia näkemään ja lukemaan lajia koskevaa tarinointia. Lievän vieraskoreuden keskellä tuntee välillä itsensä kirjallisesti uudestisyntyneeksi. Ja hämmentyneeksi, ei ole meillä valtalajien parissa tapana tällainen.

    Parikin kollegaa on ihmetellyt, miten olen pystynyt toimittajana ”uusiutumaan” tai uusimaan työni kirjoa – en tosin ole sellaiseen erityisen tietoisesti pyrkinyt. Samalla nämä toiset kirjoitustyöläiset ovat ehkä varovasti toivoneet pystyvänsä samaan.

    Go for it, ei siihen vaadita kuin muutama vuosi aikaa ja intohimoa. Maailma muuttuu, media muuttuu, urheilu muuttuu – Go boldly for it… go where no man has gone before, tai jotain.

    Etsikää inspiraatiota vaikkapa Puolueettomasta kulmasta.


  3. KirjoittaminenTyhjä arkki

    elokuu 8, 2012 by Karhuherra

    Writer’s block on kirjoitustyöläisten tunnetuimpia ammattitauteja. Suomeksi se on nimetty turhankin runollisesti valkoisen paperin kammoksi. Ongelman ydin on siinä, että kirjoittaja ei kykene kirjoittamaan, ja kehittää jopa hiljalleen kasvavan kynnyksen kaikenlaisen järkevän tai tarkoituksenmukaisen tekstin tuottamiseen.

    Kun kyse on useimmiten elinkeinosta, intohimosta tai ihmisenä olemisen perustasta, tuska on sen mukainen. Ahistaa.

    Tämä tilapäinen (yleensä) työkyvyttömyys on siitä erikoinen vaiva, että sitä itsessään ei oikeastaan ole edes olemassa. Valkoisen paperin kammossa on aina kyse pohjimmiltaan jostain muusta, mikä kahlitsee sanallisen luovuuden virtauksen.

    Tässä vaiheessa tarinaa, ja vaikkapa tätä blogia muutoin silmäilemällä, lienee jo selvää, mikä karhunpesässä on viime aikoina kaihertanut. Sanojen järjestäminen lauseiksi on ollut vaikeaa. Joskus houkuttelevalta näyttävä neitseellisenä hohkaava editorin ruutu muuttuu ahdistavaksi viimeistään parin tunnin tuloksettomien aikomusten jälkeen.

    Sille valkoiselle paperille saattaa piirtyä aihioita, päässä niitä on läpikulkumatkalla usein. Mutta kun pitäisi siirtyä ajatuksista kirjallisiin tekoihin, nousee jonkinlainen outo seinä eteen – ja aina löytyy jotain helpottavampaa pikkupuuhastelua ajan hukkaamiseksi. Eikä Twitteriin ulostamista lasketa hyödylliseksi kirjoittamiseksi muuten kuin tiukkasanaisuuden teknisenä harjoittelemisena.

    Voisin tehdä kohtuullisen pituisen listan varsin hyvistä bloggauksen aiheista, jotka ovat hoitamattomina kuihtuneet kevään ja kesän mittaan. Puhumattakaan siitä, että ansiotöitä on rästissä ainakin yhden kirjan verran, ja kaikenlaista on jäänyt tekemättä, kun ei ole tehnyt mieli edes tarjota karhunpalveluksia maailmalle.

    Ideoita olisi, joten luovuuden kuihtumisesta ei ole kyse. Ammatillista eloonjäämistä edustavan pakon edessä pystyn myös kirjoittamaan jotain julkaisukelpoista, nopeatempoinen uutistyö on pitänyt pään pinnan yläpuolella. Missä siis vika?

    Pitkällisen empiirisen tutkimukseni nojalla writer’s blockin aiheuttaa jokin muu epätasapainotila. Kirjoittaminen, kuten mikä tahansa jollain tasolla luovaksi luokiteltava toiminta, on herkkää puuhaa.

    Minä en ole voinut hyvin, joten kirjoittamiseni on ollut kamalaa. Sen enempää sisuskaluja levittelemättä pääkoppa on hyrrännyt vaihtelevasti joko yli- tai alikierroksilla. Maallisia ja materiaalisia murheita on riittänyt, alakulon ylittämiseen tarvittavia voimia taas ei. Jäsennetylle ilmaisemiselle sopivaa seesteisyttä ei ole usein löytynyt.

    Kovilla kierroksilla höyrytessä syntyy kaikenlaista, se sopii intohimolla puuskutettaviin ohjelmanumeroihin. Niitä on onneksi riittänyt uusia visioita konkretisoidessa. Ja kun oikein tarkkaan havaintomateriaalia arvioi, huomaan päivittäisen luomiskyvyttömyyden keskittyvän pitkälti yhteen isoon aiheeseen – projektiin, joka on edennyt väärillä raiteilla alusta alkaen.

    Ainakin minulle kenties pahin luovuuden tappaja onkin mielekkyyden puute. Työelämässä kaikki ei aina voi olla kivaa ja innostavaa, mutta näissä hommissa se lienee keskimääräistä tärkeämpää. Jälleen kerran muistutan itseäni, ettei kannata läksiä mukaan hankkeisiin, joihin muut osallistujat eivät suhtaudu kovin suurella mielenkiinnolla. Itseään on turha kiduttaa, raha on huono vastine siitä.

    Ja kiduttamiseksi on puuhastelu ajautunut hommien kasautuessa. Writer’s blockin kehnoin puoli onkin siinä, että ahdistus ja luomiskyvyttömyys eivät työpäivän alkaessa käynnisty nollasta, vaan kuormaa kertyy päivästä toiseen edellispäivien epävarmuuden, epäilyn ja tuskaisuuden päälle.

    Tämän tyhjennysharjoituksen suorittaminen kesti muuten noin kuusi päivää. Valmiit ajatukset ovat hiertäneet takaraivoa jo pitkään, mutta näytölle sain sanoja siirtymään vasta parin päivän totaalisen pohjanoteerauksen jälkeen. Nyt en enää löytänyt uusia tekosyitä, enkä kiinnostavaa katsottavaa olympialaisista. Tässä kohdin uskottelen itselleni, että päätä kevennettyäni ja alkuun päästyäni runnon sen isonkin mörkön nippuun vaikka lekalla.

    Kammottavasta valkoisesta arkista tai näyttöruudusta pääsee kuulemma eroon kirjoittamalla mitä tahansa, vaikka täyttä soopaa ensialkuun. Ja sitä soopaa on jo todellakin syntynyt (arvioikaa tätäkin sillä mittarilla), seuraavaksi pitäisi vain lapioida paskan seasta elinkelpoiset lauseet esiin.

    Yksinkertaista. Ehkä. Toivottavasti.

    Pitää vain yrittää inspiroitua joka päivä jostain. Ja pitää toivoa, että te siellä ulkomaailmassa ruokitte karhua intohimon kohteilla. Ilman intohimoa voi olla sanoja, mutta vain harvakseltaan lukemisen arvoisia lauseita.


  4. KirjoittaminenVision synty

    huhtikuu 8, 2012 by Karhuherra

    Mitä on parasta tehdä silloin, kun käy niin, että paperiksi taottu unelma hajoaa käsiin? Silloin pitää tietysti maalata mielenmaisemaan uusi visio.

    Jo edellisen projektin ytimessä yhtenä nyanssina oli ajatus siitä, että urbaanin 2010-luvun suomalaisen urheilumedian kannattaa kiinnittää huomiota vauhdilla kasvaviin ja painoarvoaan lisääviin kamppailulajeihin. Etenkin siihen yhteen, josta olen muutenkin vaahdonnut.

    Aatoksen pohjana ei ollut ainoastaan oma kiinnostus päähänlyönti-tyyppiseen urheiluviihteeseen, vaan orastava hahmotus urheilukulttuurin osa-alueesta, jota yksikään yleisempi sporttimediamme ei ole ottanut kunnolla haltuun. Valloittamaton territorio on useimmiten aluetta, jolla on helppo erottautua, profiloitua onnistuneesti.

    Järin suurta visionääristä oivallusta ei tarvittu. Ammattilaisnyrkkeily on jo osoittanut, miten suomalainen urheilukansa mieltyy mihin tahansa menestykseltä haiskahtavaan. Esimerkit muilta mailta taas kertoivat selvästi, millaista suosiota vapaaottelukin voi saavuttaa.

    Vakaumus vain vankistui syksyn ja talven mittaan, kun tuli poimittua lähes luvattoman helposti muutama pienehkö skuuppi tai uutisvoitto tältä saralta – asioista, joista isommat mediat eivät osanneet tai viitsineet nähdä. Siinä sivussa tulin toistuvasti samaan johtopäätökseen: Suomi kaipaisi kunnollisen MMA-median, ja sellaisen luojalle olisi helposti paalutettavaa tonttia tarjolla.

    Mitään ei lopulta tarvinnut keksiä itse. Sen kuin katsoi mallia Ruotsista, länsinaapurissa on jo parikin mukavasti pärjäävää alan verkkomediaa. Miksei siis Suomessakin, kun analyytikon kyky nähdä paljasti vääjäämättömästi tuloillaan olevan lajin läpimurron.

    Näin ne isot ajatukset syntyvät, pakottamatta ja omia aikojaan. Joskus niistä kasvaa visio – jonka tunnistaa siitä, ettei siitä pääse eroon. Tässä tapauksessa visio uudesta yritelmästä oli kasassa jo hyvissä ajoin siinä vaiheessa, kun edellinen kuningasajatus alkoi paljastua tragi-koomiseksi harrastelijateatteriksi.

    Usein visio on vain visio, yksi tärkeä miete muiden joukossa: ”tuokin pitäisi jonkun hoitaa kuntoon”. Mutta toisinaan iso ajatus kaivertaa oman kolon takaraivoon, muuttuu vaivihkaa henkilökohtaiseksi. Nyt kävi niin. Yleisluontoisen pohdinnan tilalle tuli ajatus ”tuon haluaisin itse hoitaa kuntoon”.

    Piti siis kirjata visio konseptiksi, piti miettiä, kenelle siitä kehtaisi kertoa. Piti uskaltaa kaivautua kolostaan uhmaamaan epäonnistumisen pelkoa ja omia ennakkoluuloja. Ja hyvähän siitä tuli.

    En tiedä, kasvaako visiosta koskaan taivaanrantaan maalatun kokoista menestystarinaa, mutta jo muutaman palaverin ja viikon yrittämisen jälkeen näyttää paremmalta kuin edellisessä proggiksessa (jälkikäteen arvioituna) ikinä. Nyt ei toki lähdetty nollapisteestä haaveen varassa opettelemaan: FightSport on menestyvä aikakauslehti ja brändi, nyt pakettiin kuuluu myös täysin uusittu verkkomedia.

    Pinnan alla on paljon muutakin kuin yksinäinen visio. Tärkeimpinä asioina omani veroista intohimoa, tahtoa runnoa tyrmäysvoitto, ja mikä tärkeintä, paljon pientä haavaettavani suurempi visio toisenlaisesta mediahaltuunotosta.

    Olkaa hyvä ja katsastakaa, peukuttakaa, kommentoikaa: www.fightsport.fi
    Kurkatkaa saman tien visertäjien maailmaan: @FightSportMMA

    Eihän sitä taas tiedä, tuleeko komea paraati vai kaunis raato, mutta at least we fakin try.

    Jokseenkin osuvasti törmäsin kirjoittamaan ryhtyessäni törmäsin kamppailulajivalmennuksen saralla lähes guruksi nousseen Martin Rooneyn viserrykseen:

    ”Rooney Rule: Have the courage to take a chance. Know that most dreams never happen because most dreams are never attempted.”


  5. KirjoittaminenVision kuolema

    huhtikuu 3, 2012 by Karhuherra

    Omissa unelmissa piilee valtavasti voimaa, etenkin silloin, kun niitä pääsee takomaan todellisuudeksi. Sellaista voi sattua työelämässäkin, kuten minulle. Vajaa vuosi sitten sain kirjoitustyöläisen unelmapestin, kun pääsin luomaan ”omaa” lehteä puhtaalta paperilta.

    Siitä syntyi Kuusnolla. Ellei se olisi niin irvokkaalla tavalla kornia, nimittäisin proggista lapsekseni.

    Kävi nimittäin niin, että tovin verran niin kauniilta ja elinvoimaiselta näyttänyt journalistinen paperivauva ei pysynytkään hengissä. Siinä ei auttanut palava halu, ei hyvä vastaanotto, eikä kautta linjan positiiviseksi jäänyt palaute.

    Hanke ei ollut taustoiltaan aivan konkreettisesti oma, joten olisi myös asiasta päättävillä tahoilla olisi pitänyt riittää alussa maalailtua intoa edistää asiaa. Kun lehden tekeminen ei ollutkaan helppoa ja hauskaa, siitä tuli lopulta vain kallista pelleilyä.

    Kun itse vuodattaa sydänvertaan ja investoi asiaan yöunensa sekä kaiken intohimonsa, sitä jotenkin vääjäämättä odottaa muilta mukana olevilta samanlaista intomieltä. Turhan usein sitä joutuu reaalimaailmassa pettymään tämän suhteen.

    Siihen en tosin joutunut pettymään, millaisia kirjoittajia porukkaan löytyi. Upea joukko uudesta innostuneita, syvälle aiheisiinsa sukeltaneita tyyppejä, joita ainakaan pelkkä raha ei houkutellut mukaan. Siitä ryhmästä kumpusi ideoita, uskoa erilaiseen journalismiin ja nippu puhuttelevia juttuja. Muistoa siitä on kiitollisuudella vaalittava.

    Koko hommasta jäi kuitenkin mädäntyneen turskan kaltainen jälkimaku, valtava pettymys siitä, että lehtiä saatiin tehdä vain kolme – niistäkin viimeinen jäi julkaisematta. Synkimpinä hetkinä oman vision maahan polkeminen otti niin koville, ettei sitä pysty edes kuvailemaan asiallisesti.

    Kevään valjetessa olen vähitellen ymmärtänyt, että laskut maksaneella tahollakin kai on omat syynsä, vaikka ne hieman hämäriksi ovatkin jääneet. Ei sillä lopulta ole edes väliä, oliko ongelmien perimmäisenä syynä uskalluksen puute, ymmärtämättömyys tai silkka osaamattomuus.

    Tiukan paikan tullen huolella laaditulla konseptilla tai riittäväksi luulemallani ammatillisella osaamisella ei ollut mitään arvoa. Pitää silti kai olla tyytyväinen siitä, millaisen oppitunnin ihmisluonnosta ja aikuisten välisten kommunikaatiosta tämä seikkailu tarjosi.

    Kun pöly on laskeutunut ja arvoton näytelmä lopetettu, vain yksi asia jää harmittamaan. Se, että hyvä idea – visio, johon uskon edelleen 100-prosenttisesti – tuli haaskattua. Ja ennen kaikkea se, ettei lopulta edes kunnolla yritetty. Ei katsottu loppuun asti, mitä käteen jaetuissa korteissa oli.

    No, lähitulevaisuudessa joku muu varmasti osoittaa todeksi, että ne Kuusnollan vision ytimeen taotut ideat journalismin luonteesta voivat kantaa pitkälle. Se saattaa vähän kutittaa vanhoja arpia, mutta nyt on aika uskoa uusiin näkyihin.


  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet