RSS Feed

Kirjoituksia aiheesta ‘Rok’

Pörinää, surinaa ja timanttilyriikoita. Rokki pitää miehen järjissään, piiskaa tien päälle ja antaa flow'n tahmeina hetkinä. Muistakaa, että punk is not dead - he's just passed out.

  1. RokElämän vertauskuva

    syyskuu 6, 2012 by Karhuherra

    Karjalaisen J. lauloi muinoin Blueskaavasta, joka on vankasti olemassaoleva asia, perinnemusiikin olemassaolon raami. Rokkenrollillekin sellaista on yritetty rakentaa kolmen soinnun pyhyyden ympärille. Mutta rock-tyyppisen musiikin syvin kaava piilee toisaalla.

    Rockin, ja populaarimusiikin yleisemmin, on tarkoitus olla kuin pienoiskuva elämästä, kolmen minuutin (suotavaa) kerrontaan tiivistettyä saavuttamattoman elämän romantiikkaa. Tärkeintä on, että aina ollaan menossa jonnekin – mieluusti kohti unelmia, tai vaihtoehtoisesti ollaan pakomatkalla tunne-elämän kahleista.

    Kapinaankin rokkimeininki on toisinaan erehdytty liittämään, mutta enemmän siinä on kyse kaihosta. Rimpuilusta, tavanomaisuuden ja epätyydyttävän keskinkertaisuuden välttelystä. Kukapa meistä ei haluaisi elää ainakin hetkittäin täydellistä elämää? Kapinan sijaan rockin ydin on tarinassa, jossa poika saa täydellisen tytön, joka sanoo täydelliselle pojalleen kaikki oikeat asiat.

    Tai sitten täydellinen olikin epätäydellinen, oikea osoittautui vääräksi, ja käänteistarinaan kiteytyy taas kaipaus sinne jonnekin. Sen perään, jota Bonokaan ei ole vielä löytänyt.

    Ja mikä voisi olla täydellisempi elämän vertauskuva kuin sellainen, joka naittaa rockin aktin itsensä, särkyneen sydämen ja perustelemattoman tarpeen käyttää korkeakierroksista moottoriajoneuvoja?

    Ei mikään, ja juuri sellaisen on luonut amerikkalaisen romantiikan nuori mestari, oppipojista moitteettomin, Brian Fallon New Jerseystä.

    Formaattiradioiden mädättämät aistinne saattavat väittää, ettei moinen kliseetiivistymä menisi läpi missään tyylilajissa. Mutta Fallon on nykäissyt kanin hatusta ja prässännyt sen litteäksi levyksi iloisten veikkojensa kera Gaslight Anthemin tuoreelle pitkäsoitolle.

    Taiteenlajin uljaimpia perinteitä kunnioittaen levy pyörähtää käyntiin tyylipuhtaalla menopalalla. Rytmiryhmä rullaa moitteetonta maantietempoa ja sähköistetyn kitaran melodia houkuttelee mukaansa. Laulun nimi on ”45”, joka on jo itsestään kaiken olennaisen olevaisen mallikappale. Jopa digitaalinen musiikintiivistin taskussaan varttunut uuden vuosituhannen musadiggari tietää, mikä on ”nelivitonen”. Eikä nyt puhuta käsiaseista, vaikka sekin voisi sopia teemaan.

    Kun bändi kiihdyttää edessä aukeavalle baanalle, kaikki on kohdallaan. Musiikki ja kertojanäänen americanaa tihkuva tyylittely paiskaavat yläfemmat kuin isot koripalloilijat näyttävän donkin perään. Fallon kertoo meille levyn toistavan itseään, neulan koskettavan vinyylin pintaa yhä uudestaan.

    Ja kertosäkeeseen mennessä päästään kehotukseen, joka sopii kaikille viallisille sinkuloille. Vaihda levyä, tai käännä edes toinen puoli.

    ”And all my friends say…
    He-hey, turn the record over
    He-hey, see you on the flip side”

    Muutamalla luurankomaisen lyriikan rivillä on kiedottu yhteen populaarimusiikin perusyksikkö, pikkuvinyyli, sekä kipeitä haamuja jälkeensä jättävä nainen. Kaveritkin jo käskevät: vaihda valssia, anna jonkun muun talloutua sen noidan jalkoihin.

    Ratkaisu on tietysti kiusallisen selvä. Levyn toisella puoliskolla on virtakytkin ja kaasupoljin. Yöt ovat ehkä yksinäisiä, mutta silloin on hyvä ajaa pitkälle. Taakseen vilkuilematta.

    Eikä tempo missään vaiheessa laske, tankkaustauko rikkoisi kolmen minuutin lumouksen. Ihanan yksioikoista. Hämmentävän täydellistä. There You go, turn the key and engine over…

    Ja videolla tietty rokataan henkihieverissä hikisellä pikkuklubilla. Oi kunpa oisin saanut olla mukana.


  2. RokTurkish Festival

    heinäkuu 6, 2012 by Karhuherra

    It was twenty years ago today(ish), sergeant Eddie and the band quit to play…

    Olipa kerran rakkauden kesä 1992. Melko tarkalleen parikymmentä vuotta sitten, kotimaisenkin festivaalisesongin huipentuman tienoilla, maailmaa tuolloin ja siitä lähtien ainiaan järisyttänyt laulu & soitinyhtye Pearl Jam esiintyi 25. kesäkuuta Tukholman Moderna Museetissa. Läsnäolleiden piirissä keikkaa kuulemma muistellaan edelleen ikimuistoisena.

    Merkittävintä illassa oli lopulta kuitenkin se, että keikan aikana joku murtautui yhtyeen pukuhuonetiloihin ja varasti muun muassa laukullisen solisti Eddie Vedderin äärimmäisen tärkeitä muistikirjoja. Jälleen yksi syy pitää ruotsalaisia paskana jenginä.

    Kesäkuun 26. päivänä Pearl Jam esiintyi Tanskan Roskildessa.Huiman yleisön edessä taltioitiin tv-kameroilla huiman show’n livevetoja. Parhaita paloja pyöritettiin kesän aikana varovasti arvioiden hieman toista tuhatta kertaa Music Televisionin (todellakin, lapset, joskus oli sellainen aika, että Music TV:llä näytettiin vielä musiikkia) voimasoitossa.

    There ain’t gonna be any middle anymore…

    Aivan mahtavaa, vai mitä? Paitsi, että yksi pieni juttu meni vähän pieleen. Äärivirallinen Pearl Jam Twenty -historiateos kertoo seuraavaa.

    ”June 26 Roskilde festival
    Tensions from the break-in the night before boil over during this massive festival gig, as several band members become embroiled in a tussle with security. Afterward, citing exhaustion, Pearl Jam opts to scrap the remaining seven dates of the European tour, including a gig the next night on a Turkish festival bill alongside Nirvana.”

    Pieni askel ihmiskunnalle, suuri monttu turkkilaiselle festivaalille.

    Niin, olin siellä minäkin, siellä seuraavan päivän festivaaleilla – tallustelemassa upouudessa Pearl Jam -paidassa, kun ilman sen suurempia selityksiä kuulutettiin, ettei illan toinen pääesiintyjä ole tulossa. No, olihan se Nirvanan nostattama hiekkamyrsky hieno, jopa ikimuistoinen. Mutta aika paljon jäi puuttumaan.

    Mukavaahan se oli sitten loppukesän ajan tuijotella töllöstä, veistä omassa haavassa käännellen, niitä edellisen illan rokkipurkauksia.

    Niillä jäljillä taaperretaan edelleen. Koska Pearl Jamin ensimmäistä Suomen headline-keikkaa odotellaan yhä, lauantaina matkaa turkkilaisesta rantakaupungistakin sekalainen seurue Tukholmaan. Katsastamaan, missä kunnossa Eddien pää tällä erää on. Epäilen, että jotain ikimuistoista tapahtuu.

    Toki tulevana viikonloppuna tanssataan myös turkkilaisella festivaalilla jälleen kerran. Pitäkäähän hauskaa, jos Ruisrockiin olette retkeilemässä.


  3. RokRakkaus, joka ei suostunut kuolemaan

    helmikuu 13, 2012 by Karhuherra

    We’re still Alive…

    Parissa vuosikymmenessä maailma muuttuu melkoisesti. Ihminen muuttuu, maisemat vaihtuvat, sattuman oikut tuuppivat meitä moneen suuntaan. Mutta jotkut asiat myös pysyvät.

    Joku analyytikko on arvioinut, että samoin kuin arvojemme suhteen, myös musiikin osalta useimmat meistä jämähtävät jossain vaiheessa. Yleensä se tarkoittaa sitä, että ihmisen musiikkimaun kehitys pysähtyy maailmankuvan muotoutumisen kannalta olennaisten nuoruusvuosien jälkeen, ja niiden aikojen musiikki jää ihmisen mieleen ylitse muiden. Siitä mekanismista syntyy esimerkiksi kaikkien tuntema sukupolvien välinen kuilu.

    Ideassa on tynkää, vaikka henkilökohtaisesti en sitä allekirjoita – vuodesta toiseen on mukavaa löytää uusia hullaantumisen kohteita. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei tietyillä äänimuodostelmilla ole erityistä paikkaa sekä mielihyväkeskuksessa että levyhyllyssä.

    Intoilen yhä samoista asioista kuin talvelle 1992. Saan edelleen kylmiä väreitä Releasen tunnelmasta ja humppapöpön Even Flow’n kitarariffistä. Ja samanlaisella lapsellisella innolla sulattelen ajatusta siitä, että kesällä näen Pearl Jamin ihkaelävänä (vaikka silloin kesällä 1992 jouduin karvaasti pettymään ja odottamaan pyhiinvaellustani 18 vuotta).

    Siihen nähden, että Pearl Jam on myynyt uransa aikana kymmeniä miljoonia levyjä, yllättävän iso osa tuon ajan länsimaisesta nuorisosta on orkesterin unohtanut. Vuonna ysikaks ”Shit got fucking crazy” Seattlen suunnalla ja tovin ajan PJ oli maailman suurimpia bändejä – jopa suurempi kuin Nirvana, jonka flanellipaidoissa oli universaaliin makuun liikaa reikiä ja lauluissa liikaa räkää.

    Se ei lopulta ole ihme, että niin kävi Pearl Jamillekin. Grunge-pöhinä oli X-sukupolven ihmisen parasta aikaa, mutta ei kovin kestävä ilmiönä. Ja Seattlen supertähdet itse tekivät kutakuinkin kaikkensa päästäkseen unohduksen armeliaille varjokujille. He sulkivat muun maailman linnakkeensa ulkopuolelle, kampasivat tukan silmille ja tekivät niin epäkaupallisia levyjä, että olivat vähällä onnistua pysymään poissa Billboardin listojen kärkisijoilta.

    Tinkimätön viisikko teki juuri niin kuin kunnianhimo ja kokeilunhalu sanelivat. 90-luvun alkupuolen hittilevyjen luomien odotusten valossa se tulkittiin yleisesti luotaantyötävänä häröilynä. Siinä sivussa Pearl Jam ajautui periaatteelliseen kongressi-tason riitaan Ticketmasterin kanssa, ja katosi välillä keikkalavoiltakin pitkäksi toviksi.

    Vaikutus oli ihmeellinen. Iso osa pikavoittosuosion myötä tulleista faneista katosi, mutta ne jotka pysyivät matkassa, ylistävät 90-luvun loppupuolen ”vaikeita” levyjä kaikkien aikojen parhaiksi. Näistä osapuolista tuli erottamattomia.

    Itse tietysti julistan myös tarpeen tullen pop-elitismin koodiston mukaisesti, että No Code ja Yield ovat parasta Pearl Jamia (osittain ainakin), mutta vuosien vierittyä kehtaa jo tunnustaa, että minäkin oli pudota kyydistä. Levyjä tuli uskollisesti ostettua, mutta kun julisteet fanipojan huoneen seinillä olivat haalistuneet ja kadonneet, matkan varrelle alkoi tulla mustia aukkoja.

    Vanhaan tuli aina toisinaan palattua, mutta uusi uhkasi lipua ohi korvien. Kunnes havahduin johonkin uuteen jouluna 2002. Jokavuotiseen tapaan olin lunastanut levykaupasta itselleni joululahjat, ja siinä kovassa paketissa oli mukana tuore Riot Act. Uuden vuosituhannen Pearl Jam uhkui uutta elinvoimaa.

    Yhtye oli ollut osallisena Roskilden tragediassa, joka olisi luultavasti monelle ryhmälle ollut viimeinen vastoinkäyminen, mutta Pearl Jamin se liimasi uudelleen kasaan. Monenmoisten sisäisten ristiriitojen, maailmantuskan ja henkilökohtaisten demonien selättämisen jälkeen levyllä soi yhtye, joka ei välittänyt enää paskan vertaa.

    Tai siis välitti, mutta vain omasta visiostaan ja veljeydestään. 2000-luvun Pearl Jam on kokoonpano, joka on täysin sinut itsensä, historiansa ja muun maailman kanssa. Sellaiselta pohjalta viiden poikkeuksellisen musiikintekijän tuotanto on paljon muutakin aikuistuneiden setien seestynyttä jammailua. Musiikissa on poikkeuksellista luomisvoimaa parin vuosikymmenen ikäiselle, viittäkymppiä lähentelevien papparaisten ryhmälle.

    Viime vuodet olen toisinaan miettinyt, miksi PJ ei tavallaan koskaan päästänyt otteestaan. Alussa mainitun elämänvaihe-teorian ohella kyse on ainakin silkasta neroudesta, joka vetää aina puoleensa. Mutta tavanomaisempina hetkinä kyse on ennen kaikkea siitä, että orkesteri on aina pysynyt relevanttina seuraajilleen.

    ”Some people stayed with us because we stayed true to whatever our vision was…” Siinä on toinen syy sille, miksi edes outo änkyröinti ei ole tiputtanut Pearl Jamia isiensä mailla pois areena-luokan suosiosta. Musiikkifanit jos ketkä arvostavat tinkimätöntä aitoutta, Eddie Vedder ja kumppanit ovat olleet sitä jopa itsetuhoisuuteen saakka.

    Pohjimmainen syy ”jammereiden” uskollisuudelle on kuitenkin se, että kyseessä on maailman kovin liveakti. Vaikka minulta meni 18 vuotta sen luulon todistamiseksi, siihen oli helppoa uskoa pelkkien ääni- ja kuvatallenteidenkin voimalla. Ja niitä Pearl Jam on aina tarjoillut runsaalla kädellä. Sitä suuruutta on mahdotonta tiivistää muutamalla sanalla, joten en edes yritä.

    Minä annoin mielitietylleni mahdollisuuden kadota maailman tuuliin, mutta se palasi aina takaisin, ei suostunut jättämään rauhaan.

    Sellainen kahden vuosikymmenen rakkaustarina ansaitsi tulla dokumentoiduksi, ja sen Pearl Jam teki 20-vuotisjuhliensa kunniaksi vaivoja säästelemättä. Tuli levyä, tuli kirjaa, tuli dokumentti.

    Ja kappas, Yle Teema esittää Cameron Crowen vaikuttavan rainan Pearl Jam 20 maanantai-iltana. Yllä olevat kursivoidut lainaukset poimin parituntisen eepoksen tiimellyksestä.

    Ja tulevana kesänä me kohtaamme jälleen, PJ:n Euroopan kiertuetta ei taideta nähdä Suomessa tälläkään kertaa, mutta missata sitä ei silti kannata. Sitä tai tätä odotellessa kannattaa vaikkapa katsastaa, mistä siinä iivenfloussa on kyse. Meikä on yleisössä se yksi huutava tyyppi siinä keskellä.


    Aatokset saapuu kuin perhoset…


  4. RokMiehet, jotka vihaavat lohikäärmetatuoituja tyttöjä

    helmikuu 4, 2012 by Karhuherra

    We come from the land of the ice and snow…

    Muistattehan vielä James Bond-elokuvat, nuo ihanat parituntiset tekosyyt sille, että voidaan tehdä valkokankaille jumalaisen tunnariviisun varaan rakentuva elämää suurempi teemapläjäys. Moni on varmaan luullut, että Bond-rainojen tuottajille on kutakuinkin monopoli tällaisten luomiseen.

    Aa-a-AAaa-a.

    Nyt on vain käynyt niin, että pätkä ei ole seuraavasta Bond-pätkästä, ja että se on jopa parempi kuin yksikään 007-tunnelmointi.

    Elokuvissa käyminen on nykyisellään hävyttömän hintaista, mutta Trent Reznorin, Atticus Rossin ja Karen O:n tulkinta Led Zeppelinin Immigrant Songista on lähes yksinään pääsylipun arvoinen. Se tekee saman tempun kuin Johnny Cash teki Reznorin Hurt-hitille – kaappaa klassikon omiin nimiinsä.

    Kyseessä on tietysti amerikanisoitu Stieg Larsson -filmatisointi The Girl with the Dragon Tattoo, joka on elokuvanakin juuri niin vetävä kuin voi kuvitella syntyvän, kun ohjaaja David Fincher päästetään herkullisen aiheen kimppuun. Alun bondistinen tunnelmointi on nerokasta, eikä voi moittia elokuvantekijöitä pelisilmän puutteesta senkään osalta, että miespääosaan on värvätty Daniel ”007” Craig.

    Siinä sivussa Fincher on muuttanut leppoisan länsinaapurimme jonkinlaiseksi sosiaalidemokraattiseksi Narniaksi, synkäksi ja kylmäksi vaarallisten hullujen maailmaksi. Tukholmaa ei äkkiseltään tunnista siksi samaksi paikaksi, missä on mukavan lämminhenkinen tunnelma kesät ja talvet.

    Mutta näinhän se toki kuuluukin mennä Hollywood-tulkinnassa. Etenkin kun iso osa tunnelmasta syntyy tumman kuvaston ohella Reznor&Ross -kaksikon intensiivisestä äänimaailmasta. Eiköhän pistetä veljille seuraava leffamusiikki-Oscar tilaukseen. Ensimmäinenhän tuli Fincherin Facebook-elokuvasta.


  5. ValokuvatVuoden paras

    joulukuu 31, 2011 by Karhuherra

    Maailma hänen jaloissaan, pienen hetken.

    Joskus pitää matkata maailman ääriin kokeakseen parhautta, kuten vuonna 2010. Joskus taas suurimmat elämykset löytyvät aivan läheltä.

    Päättyvän vuoden maittavin kulttuurielämys oli laulu- ja soitinyhtye Sweatmasterin kotimaan jäähyväiskeikka kotikentällä Turun Klubilla. Se ei ollut pelkästään timanttinen rokkikeikka, vaan illassa oli haikeaa taikaa. Niin esiintyjät kuin yleisökin tiesivät mistä on kyse, ja irrottelu oli sen mukaista.

    Omalta osalta ilta oli myös sikäli poikkeuksellinen, että hain kameran kanssa uutta näkökulmaa asioihin ja kapusin Klubin päälavan taakse ja yläpuolelle dj-parvelle. Ennen yleisön sekaan sukeltamista oli vaikuttavaa nähdä, miltä hurmos näytti artistin näkökulmasta. Hetken kurkin meininkiä vielä taustakankaan raosta aivan rumpukorokkeen takaa – tunnelma oli poikkeuksellinen, mutta osuinpa vielä oikealla hetkellä poikkeukselliseen koloonkin.

    Pitääkin joskus jo lähikuukausina tuunata illan kuvasato kuntoon.

    Pohjimmiltaan homman ydin oli kuitenkin siinä, että Sweatmaster on ja oli luultavasti parasta, mitä kolme miestä voi rokkenrollin saralla saada aikaiseksi. Rikollisen aliarvostettu pumppu koko uransa ajan. Eikä illan onnistumista haitannut yhtään se, että ennen kliimaksia No Shame oli omassa tyylilajissaan vähintään yhtä hyvä ”lämmittelijä”. Tuli myös nähtyä Kakkahätä-77 viimeisen kerran ennen retkueen hajoamista, hyvä maku jäi kakkiksestakin.

    Tulevan vuoden kohokohdat löytyvät ennalta Tukholmasta: UFC huhtikuussa (pakko päästä) ja Pearl Jam heinäkuussa (lippu taskussa). En silti pistä pahakseni, jos kotikulmilla on tarjolla jotain vielä kovempaa settiä.

    Ihan arjen tasolla olisi mukavaa, jos vastaan tulisi England Keep My Bonesin tasoisia levyjä, Driven tapaisia leffoja (Tai PJ20-tason dokumentteja), Manu Larcenetin kaltaisia piirrostaiteilijoita, Urheilukirjan lailla säväyttäviä opuksia tai Betty Bloomerz -tyyppisiä muita kulttuuriyllätyksiä. Tai vaikka jotain ilmaveiviäkin puhuttelevampaa sporttiskenen puolella.


  • Twitterin laulamaa
  • Arkisto
  • Aiheet