RSS Feed
  1. 5. maaliskuuta, 2015

    Muu sporttiTaantumatorstai: Tuotteistettu Painajainen (Kuusnolla #2, 11/2011)

    HELENIUS004

    Robert Helenius etenee vakaasti kohti päämääräänsä. Nyt jokainen vastustajan tyrmäys on kuin laittaisi rahaa pankkiin – melko kirjaimellisesti.

    Kukapa olisi uskonut, että siinä voi olla tuleva kaikkien aikojen tunnetuin suomalaisurheilija. Kun maltillisen kokoiset otsikot kesällä 2006 kertoivat Robert Heleniuksen saavuttaneen amatöörien EM-kisoissa hopeaa, kukaan tuskin ajatteli niin.

    Siitä on aikaa runsaat viisi vuotta, mutta etäisyys tuntuu valovuodelta Heleniuksen tilannetta katsoessa.

    Helenius on nyrkkeillyt ammattilaisena vajaat neljä vuotta ja nyt hän on parin askeleen, tai muutaman ratkaisevan iskun, päässä siitä, että hänestä todellakin tulee Paavo Nurmea ja Mika Häkkistäkin tunnetumpi urheilunimi maailmalla.

    Raskaansarjaan nyrkkeilytähdet ovat viime vuosien inflaatiosta huolimatta urheilumaailman globaaleja nimiä. Ja pian Robert Heleniuksen nimi on kuin lupa painaa rahaa – ja kun ”Robbe” painaa kehässä vastustajan valot sammuksiin, euroja sataa omaankin laariin.

    Uniikki viikinki
    Vielä pari vuotta sitten Helenius ei ollut suuri nimi edes suomalaisen urheilun kartalla, epäilijöitäkin riitti. Tällä hetkellä hillityn rauhallista porvoolaispoikaa rummutetaan kuitenkin maailmalla nimellä The Nordic Nightmare. ”Pohjolan painajaisella” on vasempaan käteensä tatuoituna Thorin vasara merkkinä siitä, että täältä pesee. Ei aivan perisuomalaista urheilumeininkiä.

    – Se oli meidän PR-äijä, joka näki mut ensimmäisen kerran ja oli sitä mieltä, että näytän Pohjolan viikingiltä, oli vissiin taas partakin ajamatta. Aluksi se tuntui naurettavalta, mutta siihen on tottunut. Ei se mua kauheasti kiinnosta, mutta tuntuu jo hyvältä kuulla, kun se kuulutetaan, Helenius kertaa.

    On helppoa kuvitella, että Helenius suhtautui markkinamiehen oivallukseen ensi alkuun lievän kiusaantuneesti. Lempinimi ja tyly promootiokuvasto luovat melkoisen kontrastin, kun nenän edessä pöydän takana höpöttelee leppoisa suomenruotsalainen jätti. Hattu syvällä päässä istuva mies on helpompi kuvitella pienen kalastajapaatin kuin viikinkialuksen kyytiin.

    Tähän on tultu, Robert Helenius on tuote. Ristiriidasta huolimatta hän ymmärtää roolinsa nyrkkeilysirkuksessa.

    – Se kaikki show, se on aina ennen tai jälkeen ottelun. Mä en ehkä ole tarpeeksi show-mies, pitäisi varmaan olla, mutta yritän olla oma itseni, Helenius myöntää katsellen tyhjää areenaa, jossa muutaman viikon kuluttua lähes 15 000 ihmistä huutaa hänen nimeään kotikehän sankarina.

    Joulukuun kolmantena Helenius nousee kehään Helsingissä, hän alkaa olla Euroopan suurimpiin nyrkkeilytalleihin kuuluvan saksalaisen Sauerlandin merkittävimpiä suojatteja. Sauerlandille suomalaisottelija on ollut iso investointi, mutta nyt hän tuottaa jo rahaa taloon. Ja raha on usein tärkeintä tässä leikissä.

    – Olen tietysti tyytyväinen. Tämä on meille bisnestä ja tähän tilanteeseen olemme tähdänneet. Robert on osoittanut, etten turhaan kiinnostunut nähdessäni hänet ensimmäisen kerran, tuumaa Heleniuksen ”löytäjä”, Sauerlandin urheilujohtaja Hagen Doering.

    – Vaikka Robert on pohjoismaalainen, hän alkaa olla suosittu Saksassakin ja voi nousta suureksi nimeksi. Hän on erilainen kuin esimerkiksi venäläisottelijamme, hän on uniikki, Doering kehaisee.

    Nauraen pankkiin?
    Nyrkkeilyn maailmassa taloudellisen skaalan laajuus on absurdi. Suomen kaltaisessa lajin kehitysmaassa amatööriottelijat sinnittelevät useimmiten oman onnensa nojassa ja ammattilaisotteluiltojakin järjestetään muutamalla tuhannella eurolla. Paidattoman ottelijan uran alkumetreillä on turha haaveilla mainitsemisen arvoisesta vaivanpalkasta.

    Toisessa ääripäässä ovat isoimmat kansainväliset tähdet ja heidän ympärilleen rakennettu show. Pohjois-Amerikassa puhutaan tällöin kymmenistä miljoonista dollareista per ilta, oli kyse sitten järjestäjien nettoamasta rahasta tai ottelijoiden palkkioista.

    Helenius arvioi itse lähentelevänsä skaalan keskiväliä, summista puhumatta. Kuudentoista ammattilaisvoiton sarja ilman tappioita on vienyt hänet tilanteeseen, jossa jokainen voitto nostaa hänet uudelle askelmalle myös taloudellisesti. Doering ja kumppanit maksavat mukisematta suosikkipainajaiselleen.

    – Hän tuo meille rahaa ja tienaa jo itsekin. Tämän pitää olla hyödyllistä molemmille osapuolille. Se ei riitä pitkään, että pelkkä promoottori on tyytyväinen, Doering järkeilee.

    Urheilija itse ei voi liiaksi keskittyä pankkitilin saldoihin.

    – Ei sitä voi miettiä, kun kaikki voi olla huomenna loppu. Tai tietysti se mielessä on ja haluan turvata tulevaisuuttakin, ei se kuitenkaan päällimmäisenä ajatuksena ole, Helenius pohtii.

    Sauerlandille Helenius on tuote puhtaasti nyrkkeilijänä, mutta tuotteistamista on ajateltava myös itse. Esimerkiksi puoliso Sandran suunnittelema t-paitamallisto ja muut fanituotteet tuovat oman lisänsä urasuunnitteluun. Heleniuksen mukaan kotona pyöriikin perheyritys.

    Termin voi toki ymmärtää niinkin, että perheyrityksessä lähes kaikki ratkaisut tehdään Robertin uran ehdoilla. Palkkiot voivat olla kovia, mutta niin on niiden inhimillinen verokin. Isä on kovin harvoin seuraamassa pienten lastensa varttumista.

    – Kyllä ne uhraukset painavat paljon. Skidit ovat pieniä ja on pitkiä jaksoja, etten näe heitä ollenkaan. Olin tässä aiemmin viisi viikkoa putkeen pois, sitten neljä viikkoa, nyt ennen matsia tulee yhteensä kuuden viikon pätkä, laskeskelee kuukautta ennen joulukuun ottelua harjoitusleirille vetäytynyt ottelija.

    – Kyllä sitä on käyty läpi. Uskon, että mä kärsin meistä eniten siitä.

    HELENIUS008

    Kirkas ydin
    Olennaista ei silti pidä unohtaa. On turhaa luulla, että Heleniuksen urassa olisi kyse pelkästään bisnesmiesten markkinointileikistä, vaikka nyrkkeilyssä urheilun ja viihteen raja toisinaan hämärtyykin.

    Nordic Nightmare on hyvä tuote vain, koska Robert Helenius on tehnyt työnsä hyvin, lihaansa säästämättä, laadusta tinkimättä. Helenius on päämäärätietoisesti tähdännyt maailman huipulle siitä lähtien, kun hän pesueineen muutti Berliiniin unelmaa tavoittelemaan.

    – Ilman sellaista selvää tavoitetta olisi ollut turha tulla tänne leikkimään. Sen tiedosti jo etukäteen, että on pakko kehittyä, jos meinaa 12 erää jaksaa otella.

    Ennen ammattilaiseksi ryhtymistään Helenius työskenteli kotikonnuilla nuoriso-ohjaajana ja harjoitteli sen työn ehdoilla. Muutos uudessa ammatissa oli raju. Parimetrisen ja yli 110-kiloisen kolossin ruhosta ryhdyttiin kaivamaan esiin huippu-urheilijaa sellaisilla tehoilla, ettei vapaa-ajan ongelmia päässyt syntymään.

    – Alussa oli rankkaa, kun en ollut samalla tavalla treenannut. Olin aiemmin vähän laiskakin, kun jouduin töissä käymään. Alku otti koville etenkin psyyken kannalta. Kuntoa ja fysiikkaa rakennetaan edelleen, mutta sen enää ei illalla kämpille tullessa tarvitse vaan maata levynä, Helenius hymähtää.

    Heleniuksen kehityksestä on pitänyt huolta kovaluinen konkari, entinen Itä-Saksan nyrkkeilymaajoukkueen valmentaja Ulli Wegner. 69-vuotias teräsvaari piiskaa suojattiaan eteenpäin armotta, ja tulosta tulee. Sen on parin viime vuoden aikana nähnyt Heleniuksen koko olemuksesta.

    27-vuotiaana Helenius on raskaansarjan ottelijana vielä nuori, parhaat vuoden ovat terveyden salliessa vasta edessä. Fyysisen kunnon huipputasoa hilataan jatkuvasti uudelle tasolle, siinä prosessissa Helenius luottaa täysin Wegneriin, jota hän kehuu vuolaasti. Hyvät olosuhteet, tasokkaat harjoittelukumppanit ja vaativa valmentaja – siinä on suurten voittojen resepti.

    – Nyrkkeilijä ei ikinä ole valmis, jos vain treenaa kovaa ja tekee oikeita asioita. Jos kehitys loppuu, se on enemmän motivaatio-ongelmaa tai vastaavaa, Helenius linjaa.

    – Itseluottamustakin tulee lisää, kun tekee duunia ja treenaa maailmanmestarien kanssa. Se on mielestäni enemmän harjoittelu, joka tuottaa itseluottamusta.

    Tiekartta huipulle
    Tärkein osa Heleniuksen ympärillä pyörivää myllyä on tarkkaan laskelmoitu suunnitelma, jolla hänen uraansa rakennetaan. Urheilijalla on päämäärä, unelma maailmanmestaruudesta, mutta Helenius ei itse vaikuta siihen, mitä reittiä mahdolliseen titteliotteluun edetään.

    Sen vallan hän on luovuttanut täysin Sauerlandille.

    – En itse asiassa halua siihen vaikuttaa, koska he tekevät niin hyvää duunia. Se on parempi, etten minä puutu asiaan, teen vain oman hommani, Helenius perustelee.

    Ammattilaisnyrkkeilyn bisneslogiikka toimii niin, että taustavoimat miettivät siirtoja jatkuvasti maksimoiden saavutettavia hyötyjä suhteessa otettaviin riskeihin. Siksi Helenius on kohdannut – ja takonut kanveesiin – entisiä mestareita, jotka eivät enää ole parhaiden päiviensä vedossa.

    Tällaiset voitot tuovat ottelijalle nimeä, vaikka eivät aina parhaita mahdollisia mittareita olisikaan. Toki kehityskulku on myös urheilullisesti looginen, vastus kovenee askel askeleelta. Sekin palvelee isoa päämäärää: Heleniuksesta leivotaan paitsi maailmanmestarin haastajaa, myös tv-tähteä Sauerlandin tärkeimmän kumppanin ARD-kanavan lauantai-illan nyrkkikinkereihin.

    Niin, se maailmanmestari. Yleisin puheenaihe Heleniuksen kohdalla on nykyisin Vladimir Klitshko, ”supermestariksi” julistettu raskaansarjan nyrkkeilyn valtias. Porvoon poika on noussut kohinalla haastajalistan kärkikahinoihin ja julkinen nokittelu leirien välillä on jo alkanut. Kohtaaminen on vääjäämätön, jos Helenius selvittää vielä urapolkunsa pari seuraavaa etappia voitokkaasti.

    – Meidän lopullinen tavoitteemme on ottaa mestaruusvyö Klitshkolta, Robert etenee kohti sitä askel kerrallaan, Doering tuumaa.

    Käytännössä Sauerlandilla odotellaan maltilla sitä, että laskelmoinnistaan ja bisnesvainustaan tunnettu Klitshko on sääntöjen mukaan pakotettu puolustamaan jotain hallitsemistaan MM-titteleistä ykköshaastajaansa vastaan. Sen aika on viimeistään alkuvuodesta 2013 ja silloin Heleniuksen on oltava listan kärkinimenä.

    – Tilanne on meille hyvä, Robert on vielä nuori ottelija ja tarvitsee lisää kokemusta. Hän ei ole vielä otellut kenenkään kanssa yhdeksää erää pidempään, Doering muistuttaa.

    Valmis saman tien
    Vladimir ja Vitali Klitshkon valtakauden haluavat päättää kaikki veljesten oman leirin ulkopuolella, mutta Sauerlandille porkkanaa riittää muutenkin. Tällaista titteliottelua neuvoteltaessa nähdään huutokauppa, jonka voittaja lyö tiskiin kymmenen miljoonan euron tienoilla pyörivän tarjouksen.

    Tästä ottelupalkkiosta voiton vienyt mestari kuittaa 75 prosenttia. Luonnollisesti järjestävän tahon kassakone kilisee vastaavaa tahtia. Kumman tahansa Klitshkon kohtaaminen on haaste, jollaista Helenius ei vielä urallaan ole kohdannut. Hän ei enää pidä sen kynnyksen yli astumista turhan isona asiana.

    – En tiedä, kuinka kova se hyppäys voi enää olla, kun olen kolme maailmanmestaria voittanut. Ei enää tule sellaisia harppauksia, mitä aiemmin olen ottanut.

    Kaiken markkinahumun ja laskelmoinnin jälkeen päästään urheilun ytimeen. Helenius on valmis vastaamaan huutoon kovimmassa mahdollisessa paikassa.

    – Olen valmis saman tien, kun ilmoitetaan, että on sen vuoro. En rupea niitä kiertelemään, Helenius täräyttää.

    Kamppailu-urheilun ytimessä ollaan siinäkin, että kaiken taustalla vaanii systeemin armottomuus. Vaikka Helenius ei ole hävinnyt vuosiin, yksi takaisku toisi roimasti takapakkia. Tappio pyyhkisi pois edellisten urotekojen vaikutuksen, ja ennen kaikkea sen henkinen vaikutus olisi karu.

    Kuusnolla_kansi_marraskuu2011– Jos tappio tulee, onhan se kova isku. Uraa pitää siinä tapauksessa rakentaa taas vuoden verran uudestaan. Ja on se iso asia psyykelle, monta askelta joutuu taaksepäin, Helenius myöntää.

    Kun avustajat kuulutetaan pois kehän nurkasta, jokainen ottelija tietää olevansa oman onnensa nojassa. Tappion musertava taakka voi olla fyysisiä kolhujakin tylympi. Helenius tiedostaa sen, mutta ei anna ajatukselle sijaa.

    – Ei sitä saa ajatella, voitto pitää olla aina mielessä. Pitää tietää olevansa paras, kun menee kehään.

    Artikkeli on kirjoitettu marraskuussa 2011. Julkaistu 6–0 -lehden numerossa 2.

  2. 4. elokuuta, 2014

    ValokuvatIlmaisun rajat – kuusi sanaa

    lähtö

    Kaupunkiluonto inspiroi tuotteliaisuuteen, kirjoitin kuuden sanan novellin:

    Ennen lähtöään hän riisui kuitenkin kenkänsä.

    Mutta eikö olekin niin, että yksi kuva kertoo enemmän kuin kuusi sanaa?

    * * * * *

    Itseilmaisun saralla minulla on kaksi akuuttia tarvetta. Ensinnä haluaisin valokuvata enemmän. Se vaatisi hieman aikaa, ja paljon inspiraatiota. Ja ennen kaikkea sitä, että jaksaisi useammin ottaa kameran mukaansa ovesta lähtiessään. Tällaisia ruutuja tarttuu matkaan, kun vain malttaa kulkea riittävän hitaasti (silmät ympäristölle avoinna) ja on se kamera käsillä.

    Toisaalta haluan jatkuvasti testailla kirjoittamiseni rajoja. Se tarve venyy joka suuntaan. Jonkinlaista kirjaa olisi taas joskus mukava kirjoittaa, mutta arjen tasolla yhä pienemmät ilmaisulliset yksiköt kiehtovat. Twitterin 140 merkkiä riitti pitkään raja-arvoksi, mutta ainahan sitä uutta kaipaa. Ja twiittaaminen on lopulta helppoa, kun siitä tulee rutiinilaji.

    Kuuden sanan novellit/tarinat ovat kiehtoneet pitkään. Kuusi sanaa on armoton mitta, etenkin kun siihen pitäisi saada ladattua arkikieltä syvempää merkitystä. Yritä itse.

    Jatkossa pitänee rohjeta ilman kuvan tuomaa tukea.

  3. 3. marraskuuta, 2013

    KiekkoLätkäjätkät eivät oppineet mitään (kiitos ja anteeksi)

    Kupittaa1

    Kiitos ja anteeksi. Jos luet tätä, tilanne on niin onnellinen, että joku on vielä löytänyt heitteille jääneeseen karhunpesään. Heitteillejättö ei ole ollut tahallinen – sanottavaa on ollut, mutta aika ja sanat ovat valuneet liian usein toisaalle.

    Viime viikkoina olen kuitenkin havahtunut kasvavaan haluun kirjoittaa jääkiekosta, muutakin kuin matsijuttuja tai haastatteluja (ja tämän lauseen muotoilin ensimmäisen kerran syyskuussa). Vanhan intohimon roihu kytee edelleen.

    Muiden askareiden parissa viihtyminen ja viime kauden räpellysten kevennetty seuraaminen auttoivat. Motivaatiokin on kunnossa, sen takaa pesti Helsingin Sanomien tiimissä. Sillä on ihmeen suuri merkitys, kun kokee kokee työnsä olevan arvostettua.

    Silti, innostuksesta huolimatta, jokin vähän tökkii vastaan viikosta toiseen.

    Kiitos ja anteeksi – näin olisi voinut kuvitella myös lätkäväen lausahtavan kollektiivisesti mutisten tämän kauden alkaessa. Kirjoitin keväällä toisaalle, että jos kaukaloissa nähtäisiin viime kauden sekoilujen jälkeen jatkossa ”arvoiltaan – siis teoiltaan – terveempää kotimaista jääkiekkoilua”, silloin edes Semir Ben-Amorin arvoton luolamiespurkaus ei olisi ollut täysin turha.

    Arvaahan sen, miten kävi. Pojat ovat poikia ja menneet menneitä, taakse huolellisesti jätetyt irvokkuudet on arkistoitu osaksi myyttistä kertomaa otsakkeella ”ulkopuoliset älkööt puuttuko meidän leikkeihin”. Moni oli toki kesällä sitä mieltä, että jotain meni viime yrittämällä vikaan. Sattui jotain, mikä ei kuulu peliin.

    Huolellisinkin näkemäni arvio tilanteesta päätyi kuitenkin lähinnä siihen, että ”Koodi meni rikki”. Kyllä, Koodi mainittu. Pulma ei siis ollut, että maineikkaassa ja urheilumaailman absurdeimmassa normistossa olisi jotain vikaa, vaan että se ei ihan toiminut, kun koko kansan Villeäkin silleen satutettiin.

    Ylilyönti, jäällä jaettava oikeus, pelaajien keskinäinen kunnioitus… kyllä tämä tästä taas. Kunhan kaikki ymmärtävät, että Koodin mukaan pitää pelata.

    Lajiväki ei oikeastaan edes ennättänyt pohtimaan sitä, että sanattomien johtopäätösten perimänä (kukaanhan sitä ei opeta) välittyvässä kaukaloiden kaanonissa olisi jotain vinoon kasvanutta. Puhumattakaan siitä, että joku olisi huomannut miettiä, onko lätkäjätkien arvomaailma alkujaankin rakennettu niin huteralle pohjalle, ettei kenenkään täysjärkisen aikuisen uskoisi moista ohjenuoranaan esittävän.

    Se on valtavan kaunis ajatus, että kilpaurheilun armottoman eetoksen ja kovapintaisen kontaktilajin luonteen yhdistävää äärimmäisen nopeaa peliä voisi hallita kulloisenkin puhujan tarpeiden mukaan muotoutuvalla kunnian ja koston koodeksilla. Ellei kaaosteoriaa olisi keksitty, nimen voisi lainata tälle keitokselle.

    Lätkäväen pitäisi katsoa pelireissuilla enemmän mafia-leffoja, jos vaikka hahmottuisi, että joku lipeää aina ruodusta verikoston uhallakin. Tai kyllähän ne sen tietävät, ammattirooliin taitaa vain kuulua yksinkertaisen maalaisserkun tasolle vajoaminen ajoittain.

    Syypää ongelmiin toki löytyi. Vika oli tietysti siinä, että verikoston muuttuessa puheesta todellisuudeksi SM-liigan (muistoissamme) toimistolla ei kuulemma ollut riittävästi osaamista, ymmärrystä ja johtajuutta tilanteen ratkaisemiseksi. Siis itse itseään ja omaa kunniallisuuttaan sääntelevän ”systeemin” toimintahäiriöiden poistamiseksi olisi sittenkin tarvittu sääntökirjojen yllä olevaa alfa-urosta?

    Rehtinä johtopäätöksenä on sitten sekä pukukoppien liepeillä että mediassa todettu perinteikkäästi, että ”ei tartte tänne tulla, jos ei meininki miellytä”. Nyt kuitenkin osaa porukasta ainakin vähän harmittaa, kun yleisömäärät ovat laskussa.

    Kielteiselle katsojakehitykselle on luonnollisesti löytynyt vedenpitävä selitys. Kiekkokansa ei tykkää katsoa, kun kaukaloissa hissutellaan. Tarjolla oleva pelailu onkin toisinaan ollut valjua, virallinen syy on selvä: pelaajat hiihtelevät varpaisillaan, koska eivät oikein tiedä, mitä jäällä saa tehdä ja mitä ei.

    Pelkään trendin muuttuvan yleisökadoksi, jos kansalaiset huomaavat laajemmin, että lätkäjätkien moraalikäsitys on esikoulutasolla. Pienet lapset toimivat tällaisella silmänpalvonnan asteella oikeaa ja väärää erotellessaan. Vain rangaistusten pelko siis pidättelee keskivertojääkiekkoilijaa toteuttamasta syvimpiä viettejään. Mahtavaa.

    Ei tässä oikein osaa olla omasta ammattikunnastakaan ylpeä. Aika moni Ben-Amorin syyntakeettomana työrukkasena vastuullisuudesta vapauttanut kollega luonnehti Suomeen ilmaantunutta Trevor Gilliesiä apinan tapaisilla arvioilla. Ja sitten aika moni oli sitä mieltä, että ”se oli sille ihan oikein”, kun Gillies nekkaili lähes Koodin mukaisesti Jarkko Ruutua varoittamatta lärviin.

    Se pitää kyllä myöntää, että Gilliesin klassinen etu- ja takakäden lyöntikombo oli tyylipuhdas. Jälkimmäinen kun olisi osunut tarkoitetusti, Jarkko-narrin ei olisi tarvinnut värittää tapahtunutta kuin korkeintaan verellään.

    Sitten on tietysti se mieleenpainuva hetki suomalaisessa jääkiekkokulttuurissa, kun jokunen kollega analysoi huolella Markus Poukkulaa, jonka lätkäÄIJÄ Jere Karalahti kolasi pelaajien keskinäisen kunnioituksen hengessä hämärän rajamaille pimeästä kulmasta. ”Et sä voi noin pelata” ja ”pää pystyyn”, saatiin sanottua hysteerisen kikattelun lomassa.

    Ne esikouluikäiset olisivat jo tässä vaiheessa osanneet sanoa anteeksi, ehkä olisivat jopa huomanneet kiittää saamastaan ymmärryksestä. Lätkäjätkät taas eivät oppineet mitään.

    Nyt vain odotellaan, että joku korjaisi oikeasti Koodin, että päästään pelaamaan kunnolla. Minäkin odotan, tuokaa takaisin mun jääkiekkoni.

  4. 5. lokakuuta, 2013

    KiekkoHyvä ystäväni Mario

    Olenko kertonut siitä, että meikä ja Mario Lemieux olimme tosi hyviä kirjeenvaihtokavereita aiemmin? Tai en tiedä kavereista, mutta minä lähetin Mariolle pari kirjettä ja hän pisti paluupostissa pari kuvaa nimmareilla.

    Kyllä se ystävyydeltä tuntui.

    Mario

    Joskus ennen kuin keräilykorttivillitys 1990-luvulla saapui Suomeen minä keräilin NHL-starojen kuvia hieman vaivalloisemmalla tavalla. Sky Channelin matsien ja The Hockey Newsin tavaamisen inspiroimana laadin varsin vakuuttavalla alakouluenglannilla laadin erittäin kohteliaita (kiitos Tytti Koskiselle tiukoista opeista) kirjeitä, joissa pyydettiin kuvaa nimikirjoituksella.

    Äiti postitti (kiitos siitäkin), sitten odoteltiin muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen ja jossain vaiheessa ehkä tuli vastausta – välillä seuran pr-henkilöltä, välillä pelaajilta henkilökohtaisesti. Niitä kertyi parin valokuva-albumin verran.

    Joskus vuonna kaheksanviis Mario Lemieux oli vielä sen verran pienempi stara, että sain Prahan MM-kisoissa ihastuttaneelta pelaajalta ison kuvan oikein omistuskirjoituksella. Se on urheiluaarteistani toiseksi arvokkain.

    Hyvä ystäväni viettää tänään 48-vuotissynttäreitä. Onnea ja Chapeau!

    Post Scriptum – silloin ei muuten ollut internetiä, ei edes teksti-tv:n perustilastoja. Kotiin tilattu HokiNyys oli saapuessaan yleensä pari viikkoa vanha ja repaleinen (painettiin ohuelle sanomalehtipaperille silloin). Sieltä sitten luettiin matsikohtaisia tilastoja ja tehtiin tarvittaessa muistiinpanoja pelaajien vireestä.

  5. 11. kesäkuuta, 2013

    KulttuuriValintatalon tuolla puolen

    KINNUNEN

    En liiku oikeissa piireissä, mutta voin silti kehuskella tuntevani suositun runoilijan, siinä on jotain taikaa vielä 2000-luvullakin. Tapani lienee kutakuinkin niin suosittu kuin elävä runoilija voi Suomessa olla: olen kuullut muidenkin kuin hänen itsensä puhuvan miehestä, hän esiintyy maksavalle yleisölle ja hänen teoksensa on vedetty pois myynnistä kristillisestä kirjakaupasta.

    Rehellisyyden nimissä emme ehkä ole Tapanin kanssa ihan etunimituttuja, mutta kunnon suomalaismiesten tavoin sukunimituttuja. Se on Kinnune vaa puolituttujen kesken. Siksi tuntui melkein juhlalliselta lainata hänen uusi teoksensa kirjastosta – melkein teki mieli suorittaa lainaustoimenpide automaatin sijaan hieman tärkeillen tiskillä asioiden.

    Nide on ohut, mutta valtavan sympaattinen, eikä vähiten siksi, että Kinnune on itse signeerannut sen, piirtänyt kuvansakin. Se on ymmärrettävää, koska runoilija on myös kirjastonsetä. Itsekin signeeraisin mieluusti kaikki kirjastoissa olevat teokseni.

    Meikä ja Kinnune, we go a long way back, tavallaan. Olen toimittaja, joka on tehnyt myös kulttuuripuolen juttuja, olen siis seurannut jo vuosia Kinnusen uraa. Se on kiinnostanut urheilutoimittajaakin, koska Kinnune on kaupungin tunnetuimpia futisfaneja. Vielä tunnetumpi hän on siitä, että tykkää esiintyä sukkahousut päässä. En osaa arvioida, onko se taiteellisesti merkittävää.

    Runoilija on myös turvallisuusriski. Häneltä on evätty pääsy kannattamansa jalkapalloseuran kotiotteluun, ilmeisesti kielenkäytön vuoksi. Siitä olisi saanut hyvän jutun iltapäivälehteen, mutta iltapäivälehti ei taida enää olla kiinnostunut jutuistani, joten tyydyin kommentoimaan asiaa mukahauskasti Facebookissa.

    Tiemme ristesivät konkreettisesti pari vuotta sitten, kun tilasin turkulaisen jalkapallopomon tasavuosijuhlan kunniaksi Kinnuselta onnittelurunon lehteen. En tiedä, pitääkö runoilija sitä uransa huippuhetkenä, mutta se oli luultavasti innovatiivisin ja esteettisin urheilusivu, jota olen yhteenkään lehteen tuottanut. Vieläkin ihmettelen, miksi vastaavaa ei tehdä enemmän.

    Kinnusen uraan on mahtunut vastoinkäymisiäkin. Sellaiseksi lasken sen, että hänen uransa urheilulehtirunoilijana jäi kovin lyhyeksi. Päätoimitellessani erästä nopeasti edesmennyttä urheilujulkaisua pyysin ensimmäisten joukossa Kinnusta vakituisen palstan isännäksi. Urheilukansa ansaitsi jotain uutta.

    Niitä runoja ehdittiin julkaista kaksi, mutta pidin huolta, että kolmannestakin runoilijan lähettämästä maksettiin, koska se oli hyvä. Nyt lämmitti mieltä lukea niitä säkeitä Kinnusen uudesta teoksesta. Kyllä Lauri Mononen ja belgialaiset futisfanit ansaitsevat runonsa.

    Niin, Kinnuselta on tosiaan uudehko kokoelma. Sen nimi on Haitin runot (Savukeidas 2013). Kansi on hieman pelottava, mutta sisällöstä pidin. Sitä on vaikeaa selittää, vaikka sisällössä itsessään ei ole mitään järin vaikeaa.

    Jos pidät nykyrunoutta vaikeana, olet ehkä yrittänyt lukea CMX:n pop-nerouden innoittamana A.W. Yrjänän runoteoksia (minäkin yritin). Kinnunen on toista maata, hän asuu läheisen Valintatalon takana kerrostalossa, hänen säkeensä kumpuavat siitä maailmasta. Siitä ja 1970-luvun haalistuneista väreistä, punkista tai osa-aikarunoilijan maltillisesta dekadenssista.

    Pinnallisesti katsoen Kinnune kirjoittaa runoja, joihin moni meistä kykenisi. Hän kirjoittaa itsestään, juopottelusta ja arkisista huomioista. Siitä voisi monella olla sanottavaa. Mutta veikkaan, että siitä tulisi vaikeaa runoutta, jos moni meistä yrittäisi.

    Itse pidän hyvänä populaarikulttuurina sellaista, josta löydän jonkinlaisia yhtymäkohtia omaan taaperrukseeni. Kinnune kirjoittaa Advertsista (hyvä pändi), Valintatalon bussipysäkistä (olen käyttänyt), Furuholmin Timosta (porilaisuudestaan huolimatta hyvä jalkapallisti) ja Paavo Nurmen haudasta, jonka naapurissa on lapseni hautakivi.

    Kinnusen runot alkavat jostain, mutta eivät välttämättä päädy minnekään erityisen kauas. Runoilija ei väkisin pusertamalla edes yritä moista, suurta on se, kun osaa nähdä jotain huomionarvoista pienessä.

    Haitin runojen tutun oloinen kertoja on kuin peili: ei, en pidä itseäni Nummenpakan Bukowskina, mutta minäkin olen itsekäs, nostalginen ja toisinaan tyhjyyksiä jaaritteleva. Jalkapallotermein kertojan pallokosketus on väkivaltainen, mutta hän osuu kärkkärillä maaliin keskimääräistä Veikkausliiga-pelaajaa useammin. Itsekin kuvittelen osuvani toisinaan maaliin näppäimistöä hivellessäni.

    En käske ostamaan Haitin runoja, koska kirjastosta lainaaminenkin on hyvä teko. Itse ehkä hankin niteen, ja jos tilaisuus aukeaa, pyydän siihen omistuskirjoituksen.

    Jos haluat tietää, miltä Kinnusen lyriikkaa kuulostaa lausuttuna, siitä on tehty hieno kolmen minuutin runoelokuva Viikate. Sen on ohjannut Joona Haarala – hänkin on kova Inter-fani.

    Tajusin juuri, että tunnen myös elokuvaohjaajan, olen ehkä sittenkin oikeissa piireissä.

  • Twitterin laulamaa
    • Armollisesti muistin vasta just nyt Helsingin nyrkkeilyillan. Pääottelu sopivasti alkamassa. Tatli vie - pisteille mennään.
    • Säätiedotus -rintamalle: Nyt näyttää siltä, että ei ole ainoa suomalainen lauantain Ladies Fight N… https://t.co/l5IhO4Evcl
  • Arkisto
  • Aiheet